Kohta on vuosi kulunut Aidan syntymästä, mutta myös hänen viimesistä sekunneista. En ole tahtonut vuodattaa pahaa oloani teille joten blogissani oon ollut hiljaista. Nyt kuitenki luulen että olette valmiita kuulemaan kaikki karutkin totuudet, niinkun minä niitä hyväksymään. Eli isot tsempit meille!
Ensin haluan kiittää teitä joilla on niin pirun suuren suuria "ongelmia" teidän elämissänne, että teillä on oikeus vähätellä toisten menetyksen surua. Olen ihminen joka haluaa tukea ja kuunella ihmisiä kun sen on tarve, mutta eiköhän "ongelmilla" ole eri aikaa ja tilannetta purettavaksi etenkin kun toinen on vasta helvetin portista astunut sisään. Teitä jotka ette puhelinta/somea tai suutaan osaa käyttää yhteydenottoon ja kuitenkin luulee että on oikeus kutsua itteään ystäväksi tai sukulaiseksi. Joo, suku on sukua vaikka mitenpäin perseensä kääntää, tittelihän ei kuitenkaan loppujen lopuksi mitään merkitse. Kiitos myös heille jotka oikeutetusti on arvostellut meidän surutyötämme. Aina on helppo asioista puhua kun tilanteesta ei ole minkäänlaista omaa kokemusta. Mielestäni famomommon kuolema ei millään lailla ole sama kuin pienen 16 päivää vanhan tyttären kuolema. Elämänkierto, ootteko kuullu? Lapsia syntyy, vanhuksia kuolee - ei toisinpäin.
Minulla on aivan pätevä syy todeta että elämäni tänä viimesenä vuotena on ollut suoraan sanottuna PERSEESTÄ, PASKAA JA ARVOTONTA. Niin no, enhän minä ainakaan sitä ole mainostanut koko maailmalle, niinkun monet muut mielensäpahoittajat ja kukkikset, terkkuja sinne vaan! Joo, eiköhän tuollaseenkin tarvitse yksinäisyyttä, vihaa, rahaongelmia ja katto joka viedään pään päältä... Eiku sori, se olikin se mun arki :D
Tiedättekö tunteen kun vihdoin löytää paikan itselleen jossa tuntee olevensa kotona, jossa on onnellinen? Se on sellanen paikka missä hyvät ja lämpimät muistot vuoraa isoon halaukseen, paikka joka herättää tunteita ja mielenkiintoa ja sellanen paikka missä et ole yksin vaikka kämppä olisikin aivan tyhjä. Sellanen paikka meidän perheellä oli, meidän koti. Miettikää sitten uudelleen miltä tuntuu huomata ettei mikään mitä omilla voimilla ja teoilla voi pelastaa teitä, se katto pään päältä viedään kuitenkin. Kun koko Suomen rakastetuin KELA päätti viedä viimisenkin euron tililtä ja teki kaiken voitavansa ettei heru sentin senttiä mihinkään suuntaan, jäin meille tasan 2 vaihtoehtoa...
Minä jouduin jättämään minulle niin tärkeän paikan, perheen ja ystävät. Kun taas mieheni pääsi kotiin perheensä ja ystäviensä luokse. Nyt meillä on täällä talo jossa hänen perheensä ja isoäitinsä tavaroita koristaa minun tavarat, tällänen paikka missä mulla ei oo sanavaltaa edes seinien väristä. Tämä on jollekkin hyvin arvostettu koti, minulle vain lyhyin oljenkorsi, viimeinen uhraus että selviydymme.
Rakastan kuitenkin tota höpsöä miestäni enemmän kuin paljoa muuta elämässä ja teen hänen eteensä uhrauksia. Olen yksinäisempi kuin pahimpina teinivuosina, monet niin sanotut ystävät ovat näyttäneet oikean nahkansa. Niin monet jotka vaativat yhteyttä muttei voi luokseni vaivautua tulla mutta vilpittömästi vaatii minun aina ajavan sinne. Jäljelle ei jäänyt monta ystävää mutta ne harvat vielä sitä rakkaimpia.
Ja nyt rakkaat ihmiset meidän Aidasta tulee kesällä isosisko ja meidän tarinamme jatkuu. Ja tälläkertaa meidän tarinaamme ei mahdu teeskentelyä, vihaa tai negatiivisia ihmisiä. Meidän jokainen pieni voimavara menee meidän tytöille, Aidalle ja pikku siskolle. En lupaa dramaa ja toivottavasti blogiini ei enään tule sydänvikoja ja hautajaisia mutta meidän arkeemme kuuluu yhä surutyötä ja uuden lapsen kanssa tuota surua työstää. Eli jos vielä kiinostaa niin tänne on kaikki tervetulleita, vaikka olenkin ehkä vähän liian suorapuheinen enkä vieläkään osaa kirjoittaa oikein:D
