Vielä jonkun aikaa sitten kirjoittelin pettymyksistä ja pahoittelin kaveri suhteitteni vähenemistä ja monen kontaktien pidon pois jäämistä. Ehkä senkin kokemuksen takia olen entistä iloisempi heistä jotka kynsin ja hampain ovat pysyneet vierellämme vaikka itse en kyvennyt kovin hyvin kenenkään kanssa seurustelemaan. Ja kyllä välillä harmittelen etten itse nähnyt riittävästi vaivaa kontaktin pitoon monessa tapauksessa. Mutta ihaninta on se että jokainen pieni ajatus perheemme suuntaan ei ole jäänyt meiltä huomaamatta ja se muistutti meitä siitä ettemme oleet ikinä yksin. Se tunne toi aina hieman valoa meidän harmaisiin päiviimme. Siksi näihin päiviin kaiken surun ja kaipuuseen mahtuu iso kasa kiitollisuutta❤Vaikka teidän kanssa saan jakaa surumme haluan myös jakaa teidän kanssa ilomme ja onnemme! Haluan kiittää teitä jakamalla hienoimmat muistomme rakkaan tyttäremme kanssa❤
Paras muisto kaikista on kun ensimmäisen kerran sain nähdä oman lapseni. Monen monta mielikuvaa pikkuisen ulkonäöstä oli jo raskausaikana, muttei mitään niin täydellistä kuin todellisuudessa. Isosta "avaruus sukkulasta" katseli pienin ihmettelevin silmin kaunis pieni tyttö. Hän oli kääritty hopeanväriseen lämpöpussiin. Pussista pilkotti pienen pieni käsi jonka ympärillä vaalenpunainen nimilappu. Pitkät tummat hiukset pilkottivat piponalta ja mutruinen suu ilmeili kasvoilla. Olin niin ylpeä ja rakastunut siihen pieneen ihmeeseen!❤
Olin jo kauan luullut etten saisi moneen viikkoon pitää lastani sylissä, mikä kuitenkin tapahtui ensimmäisen tapaamisemme yhteydessä. Kun hoitajamme kysyi jos haluaisin ottaa pienen syliin tunsin onnellisuutta jota en varmaan koskaan ennen ole tuntenut. Aida oli kooltaan niin pieni eikä painanut paljoakaan, niin särkyvän tuntuinen. Mutta kun rakas tyttäreni rauhallisesti makoili sylissäni kaikki pelko ja huoli katosi. Muistan sen ihanan makean vauvan tuoksun jota nuuhkin toisen päänlaelta. Ihanan pehmeät ja pitkät tummat hiukset jota tykkäsin paijata. Ja ensimmäistä kertaa kun Aida tarttui sormestani ja tiukasti piti kiinni. Hänellä oli pitkät ja sirot sormet, täynnä voimaa!
Sinä päivänä rakkauteni tyttäreeni kasvoi mutta myös mieheeni. Kun mieheni silmät loisti rakkaudesta ja ylpeydestä pidellessään sitä pientä haurasta tyttö, minun sydän täyttyi valtavasta rakkauden tunteesta. Olin myös lapsellisen ylpeä kun sain sen pienen määrän omaa maitoani antaa toiselle, vaikka olikin vain letkun kautta. Se oli minun ainoa konkreettinen tapa auttaa omaa lastani ja se oli minulle tärkeää.
En koskaan olisi osannut ajatella kuinka ihanalta tuntui vaihtaa lapselle vaippaa. Sen kuitenkin sain tehdä vaikka vaikeusaste olikin korkeampi kaikkien letkujen ja piuhojen kanssa. Ylpeänä muistan itseni hymyillen silloinkin. Myös ne pienet pehmeät jalat jotka usein kurkkivat peitteiden alta. En ikinä niin suloista näkyä ole nähnyt. Muistan kuinka mieheni kutitteli Aidan jalkapohjia ja me lapsenlailla hihittelimme teho osastolla. Niin ankeassa ja ikävässä paikassa niin pieni asia piristi meitä ja se muisto piristää kummasti vieläkin.
Myös neidin iso päivä oli meidän pienet intiimit ristiäiset! Lastenklinikan oma sairaalapastori Johanna oli järjestänyt Aidalle hienot ristijäiset. Vaikkei Aidan iho kestänyt vielä silloin vaatteita saimme kuitenkin lainata kastemekon jonka laitoimme siihen päälle. Niin hurjan kauniista tytöstä tuli entistä kauniimpi! Aidan nimi on minulle hyvin merkityksellinen koska Sylvia nimi on myös minun isäni äidin toinen nimi. Rukouksessa rukoiltiin Aidalle kivutonta ja onnellista elämää mutta myös lääkäreille tietoa ja osaamista oikean päätöksen tekoon. Ja ollakko uskovainen vai ei mutta uskon itse että rukousta kuultiin. Ja vaikka moneen otteeseen olin pikkuistani pidellyt sylissä, olin taas ihan onneni kukkulalla kun hänet sain syliini jälleen. Se lämmin syleily lämmitti mieltä ja sydäntä yhtälailla. Ihana päivä ja ihana tytär! <3
Surullista mutta myös ihanaa oli kun kaikki piuhat ja letkut poistettiin ja Aida sain vapaasti olla! Aida sai kärryillä matkustaa meidän omaan huoneeseen ja minusta se oli niin ihanaa työntää lastani kärryissä koska tiesin ettei hän omien kärryjensä kyytiin ikinä ehtisi. Vaikka surumielin kuljin käytävää pitkin toiselle osastolle oli ihanaa saada kokea edes yhden normaalin asian lapsiarjesta. Niitä tavallisen lapsiarjen iloja ehti kokea monenlaisia. Aida sai tulla väliimme pötköilemään sänkyyn. Saatiin pidellä pikkusta taistelijaamme sylissä ja keinuttaa toisen uneen. Sitä pientä suloista tuhinaa en ikinä tule unohtamaan. Ja kyllä, ihanaa oli herätä keskellä yötä antamaan toiselle maitoa ja katsoa kun Aida nukahti jälleen. Aidaa oli kiva katsella kun kädet viuhtoivat kovaa vauhtia joka suuntaan ja vaikka kuinka yritti pujottaa niitä pieniä käsiä peiton alle, ei kulunut pitkään ennenkun sieltä jo toinen näytti nyrkkiä tai osoitteli sormella. Hauskasti Aida laittoi sormensa poskelleen jolloin hän näytti pohtivan jotain tärkeää. Sillekin on monesti nauranut ihailevasti. Kovin usein jalatkin potki pois peiton jalkojen päältä jolloin ne pienet ihanan pyöreät varpaat heilui suloisesti peiton alta. Aidan kanssa kokeiltiin myös kenguruhoitoa, jolloin ensimmäistä kertaa saimme kunnolla tuntea pienen lämpimän sylin kehoa vasten. Oli rauhoittavaa ja ihanaa tuntea toisen tykyttävän puolikkaan sydämmen sykkivän iholla! Hyvin Aida toi esille pieniä piirteitä. Pitkään hän halusi katsella ympärilleen ja näytti kauniita silmiään mutta heti kuin kameran esiin otti sulki hän silmänsä. Ilmoittaa piti aina tuntia ja puoli tuntia ennen ruoka aikaa. Ja monesti kun luulin hänellä olevan hätä ja olin surumielinen Aida ilmeili ja halaili kättäni kertoakseen että kaikki oli ihan okei. Ja vaikkei se oikeesti tarkoittanutkaan sitä sai se joka kerta meidät rauhottumaan. En ikinä katsonut tytärtäni ilman että kasvoille nousi iso ja leveä hymy. Se on aitoa äidin rakkautta.
Monen monta ihanaa hetkeä saimme viettää myös Aidan ja isovanhempien kanssa! Aida viihtyi hyvin Mommon, Mofan, Famon ja Fafan syleilyssä. Oli ilo nähdä isovanhempien ja lapsenlapsen välinen rakkaus! Myös iso apu on ollut meidän ruokinnalla ja piristämällä! Myös Eno ja parempi puolisko ehtivät tutustua pikkuseen, niin myös Faster ja hänen puoliskonska. Vaikka kuinka harmittaa ettei kaikki ehtinyt tutustua Aidaan olen onnellinen että Aidan kaikki kummit olivat niin halukkaita tulla häntä katsomaan. Ja kyllä olen myös ikionnellinen että mieheni kanssa valittiin juuri heidät Aidan kummeiksi! Kummien tehtävä ei jäänyt Aidaan vain myös meidän tukemiseen ja loppuun asti meidän rinnalla taisteluun! Ja myöskin taistelun jälkeenkin olemme suuren suuren tuen saanut pikkusen ihanilta kummeilta! Iso kiitos kuuluu myös teille<3
Vaikka kovasti tahtoisi että saataisiin rakas tyttäremme takaisin, olen onnellinen kaikista sekunneista jotka sain hänen kanssa viettää. Koska ainoa keino tästä kamalasta kaipuusta ja surusta selvitä on se ajatus että kaikella on oma tarkoituksensa ja että Aidalla oli joku meitä suurempi tehtävä. Vaikken ehkä ikinä sitä tarkoitusta tule ymmärtämään, sai tämä meidän pieni taistelija minun silmät auki asioille jota en ilman häntä olisi nähnyt. Kaikesta ei kannata omaa päätään vaivata, koska omaa elämää ja hyvinvointia on tärkeämpi huomioida, kuin muiden tilanteita purkaa ja helpottaa. Itsekkyys ei aina välttämättä kannata vaikka se myös välillä on tarpeellista. Meidän tapauksessa olisi voinut käydä pahemmin, niin myös kaikessa mitä elämässämme tapahtuu. Kaikista pienistä asioista ei tarvitse olla onnellinen ja iloinen, mutta kehotan yrittämään löytää edes jotain hyvää kaikesta. Halatkaa lapsianne mutta välillä on hyvä päästää höyryjäkin ilmaan, vanhemmat ei osaa ajatuksia lukea tai osaa ennustaa. Tämänkin opin oman äitini kanssa, ja hyvä niin. Aida sai meidän perheen entistä vahvemmaksi ja me rakastamme toisiamme entistä enemmän. Aidan muisto tekee meidän yhdessä olon entistä kullanarvoisemmaksi ja on ihanaa jakaa näitä muistoja oman rakkaansa kanssa. Aidan lyhyen elämän aikana hän paransi minun ja mieheni elämää niin paljon!
Olen ylpeä miehestäni! Sen lyhyen ajan kun hän sai olla isä meidän kauniille tyttärellemme, hän teki sen suunattoman hienosti! Vaikkei hän tunteistaan paljon puhu eikä kovin usein herkisty, näin myös sen herkän puolen hänestä. Aida toi esiin hänestä sellaisia piirteitä jotka saivat minut vaan rakastumaan lisää. Hän on mahtava isä ja tärkein on ettei kukaan voi ottaa sitä häneltä pois. Vaikka pikkuinen lensi pilvien reunuksille antoi hän meille isoimman ja hienoimman tehtävän, hän teki meistä vanhempia. Ja vaikka emme konkreettisesti sitä saannut olla kauaa, olemme aina äiti ja isä maailman ihanimmalle enkelille!
Onneksi asumme paikassa jossa ei tarvitse pelätä että luullaan hulluksi, seison siis pihalla ja puhun Aidalle ja kattelen taivaalle. Kasissani on myös Aidasta kuva ja kuuntelen Aidan tuhinaa puhelimesta. Aida ei ikinä unohdu ja hän on aina suojelemassa meitä. Hän on aina sydämessämme ja muistoissamme. Kiitos teille jotka ovat seuranneet meidän matkaamme loppuun asti ja kiitos kaikille tuesta ja osaanotoistanne! Ehkä vielä jonain päivänä palaan blogia kirjoittamaan mutta tämän blogin halusin jättää hienoihin muistoihin ja rakkauden täytteisin tuntein! <3
