Uusi koti

 Hetki on vierähtänyt siitä kun viimeksi avasin teille sydäntäni. Meillä on jännitetty kromosomituloksia, rakenneultraa ja sydänseulaa. Ja kaiken sen lisäksi meillä juhlittiin Aidan ensimmäistä syntymäpäivää ja myös hänen kuolinpäivän vuosipäivää... Sinä samaisena päivänä kun me jouduttiin luopumaan tytöstä porvoon sairaalalle sydämmiä särkyi, ja nyt tasan vuosi sen jälkeen istuin siinä samaisessa odotustilassa. Katsoin samaan peiliin kuin vuosi sitten ja näin pelosta kalpeat kasvoni. Meidän onneksemme pikkusiskolla on kaunis kokonainen sydän ja voi mitä parhaiten!


  Haluan uuden kodin, uuden elämän ja uuden mahdollisuuden yhdistää ne keskenään. Kuten aiemmin kerroin asuin tilanteestani, en ole samaistunut tähän ympäristöön tai henkilöihin vieläkään, KUNNOLLA. Ei, en ole höpsähtänyt tai ole riidan hakuinen, vaan olen ottanut vastaan apua. Minulle kerrottiin mitä " What doesn´t kill you, makes you stronger." oikeesti tarkoittaa. Ja sehän ei tarkota sitä että  myrskyn jälkeen tulee auringonpaiste, ei se tee asiasta paremman jos oma asenne on yhtä huono kuin ennenkin. Tämä oli se koko perhanan blogin pointti! Olen saanut apua kasvattaa omaa persoonaani ja rakentaa asennettani terveemmäksi ja paremmaksi. Hyvä elämä ja hyvä vanhemmuus rakentuu monesta palasta mutta tärkein pilari olen minä. Mielestä ja sydämmestä pitää poistaa vihaa ja negatiivisuutta jotta sinne saa tilaa uudelle positiiviselle.
  Niin kauan olen päällimäisenä arvioinnut elämääni vain kaiken kokemani perusteella, kaikki surut ja petokset, kuin myös omat viat ja mokat. Ja tärkeintä on nyt päästää se tuska ja viha jotta voin puhtaalta pöydältä alkaa rakentaa uusia, terveitä ihmissuhteita perheemme ympärille. Olen niin kauan ollut niin vihainen, itselleni ja monille muille henkilöille. Ja vaikka kuinka mieli teksisi purkaa omia hyvin karun rehellisiä mielipiteitä täällä, olen päättänyt kohdata nämä henkilöt kaikessa yksityisyydessä. Haluan tällä tavalla muuttaa itseäni, rehellisyyden tiellä, mutta myös muuttaa elämänlaatuani ja niin myös luopua kaikesta joka kaivertaa sydäntä. Tiedän että moni ei tahdo olla sen jälkeen osana elämääni ja vihastuu, ja sen olen hyväksynyt. Minulla on oma perhe jonka hyvin vointi tulee aina olemaan päällimmäinen prioriteettini. Ja jos minun perheeni tuntee olevansa onnellinen täällä, Sipoossa, niin kuka v i t t u minä olen viemään tätä heiltä pois.

 Olen kuulluut niin usein, "eikö tytön olisi parempi kasvaa jossain muualla kuin tuolla?", mitä hemmettiä? Lapsuuteni Liljendaalissa ja Loviisassa on ollut yksi elämäni onnellisimpia aikoja, ja kiitän siitä vanhempiani koko elämäni. Sen jälkeiset ajat ovat ollut itkua, petosta, itsensä piilottamista, ikuisia arpia ja terapeutteja, kuraattoreita ja terveydenhoitajia. Ja tämä ei ollut vanhempieni valintoja, vain omia, veljeni ja "ystävieni" valintoja. Jukulauta se kuulluu sisaruksille muttei ystäville. Minut pelasti paikka jossa sai tehdä tuhat mokaa ja kukaan ei potkinut päähän, siellä sai itkeä, nauraa ja etsiä itseään rauhassa ja kaikkien tuen turvassa. Hauskinta on että yksi hienoimmista ihmisistä jonka siellä olen tavannut, on alunperin SIPOOLAINEN. Kaiken surun ja pelon keskellä, meille tarjottiin asuinpaikkaa ja rahallista apua- SIPOOSTA. Minulle aivan tuntemattomia ihmisiä, auttavat meidän perhettä, sipoolaisia kuin myös iso läjä loviisalaisia.
 Miehelläni on hyvin tiukka kaveriporukka täällä, jo koulusta asti olleet yhtä. Tekevät töitä yhdessä, viettävät aikaa yhdessä ja harrastavat yhdessä, ovat yhteydessä. On pakko vaan nostaa hattua ja kumartaa koska meillä Loviisassa ei näy tuota kovinkaan usein, ei ainakaan omien ystävien suhteen.
 JUMALAUTA ettekö te huomaa samaa kuin minä? Minun tyttöni saa päättää itse tahtooko olla Sipoolainen niinkuin isänsä tai olla Liljendaalilainen niinkun äitinsä. Minä itse olen sydämmeltäni aina kotona siellä missä tyttöni makaa. Äitini on Loviisalainen, isäni Liljendaalilainen, mieheni Sipoolainen mutta paskat mä siitä, mä vaan haluan että tyttöni on ONNELLINEN.

 Joten ollaan me mistäpäin ja minkä taustan muotoiltuna, olen vihdoin valmis. Valmis hyväksymään omat viat ja puuteet ja aion tehdä muutoksen niihin. Minun kotini on täällä ja haluan tänne vain ne jotka oikeesti tahtovat olla vierellämme. Mä tahdon antaa tytölleni sen minkä vanhempani antoivat mulle, minkä appivanhempani antoivat miehelleni ja minkä minä en voinnut antaa pikkuenkelilleni. Hän ansaitsee terveellisen elämän jonka ympärillä vain he joilla sydämmessä on paikka rakkaudelle ja meidän pikkusille, Sipoossa tai Loviisassa, ei sillä väliä.

Toisenlainen äiti

 Viime päivinä on pää täyttynyt kaikenlaisista ajatuksista, vanhaa pahaa mutta myös uutta kiinostavaa. Viime vuona tiesin tasantarkkaan millainen äiti minusta tulisi kun ja jos Aida jäisikin luoksemme. Olisin sydänäiti, sydänsoturin suurin tukipilari... Nyt olen melkein tasan vuoden ajan ollut enkelitytön äiti. Sellainen äiti joka unohtuu elävien lapsien vanhempien joukkoon, äiti ilman lasta. Kauan olen miettinyt millanen äiti minusta nyt tulee, millanen haluaisin olla ja mitä varten teen itseni kanssa paljon työtä.

   Ja sitten sen tajusin! Äitejä syntyy suuren työmaan keskellä. Äitejä syntyy tahdonvoimasta, kokemuksesta, rakkaudesta, oman äidin kädenjäljistä mutta suurin osa syntyy suuren työn jälkeen. Ei äitejä synny valmiina, elämä muuttaa ja kasvattaa. Ja välillä törmäämme heihin joilla matka vanhemmaksi tulemiseen on pitkä ja raskas.

  Elämä on muotoillut minusta äidin, erillaisen äidin. Kahden prinsessan äiti joka voi ainoastaan yhdelle rakentaa linnan. Olen se äiti jonka katseessa on jotain surullista mutta vahvaa. Ei se surutyö lopu toisen lapseni syntymään, eikä aikaparanna haavoja. Aika antaa meidän perheellemme oppia rakastamaan toisiamme eritavalla, rakastamaan yhtä joka ei voi koskettaa meitä. Aika tuo meitä lähemmäs Aidaa joka minuutilla. Aika antaa meille tilaisuuksia opettaa lapsiamme elämään elämää jota heidän isosiskonsa ei saanut elää. Aida on meille kuin kartta joka opastaa meitä elämään hyvää elämää. Aida teki minusta äidin joka voi pääkorkealla kertoa lapsillemme kuinka kaikista vaikeuksista voi selvitä, ei ilman naarmuja ja surua mutta selvitä! Minä olen äiti joka on joutunut kokemaan kirjaimellisesti helvetin mutta kävellyt sen läpi. Minä olen äiti joka on kokenut niin koulukiusaamista, syrjintää, vihaa ja itseinhoa, mutta minä olen myös se äiti joka kaiken tämän jälkeen löysi rakkauden ja sai vierelleen enkelin. Minä olen rohkea ja vahva, minä olen rikkinäinen ja pelokas, minä olen köyhä rahalle mutta rikas elämälle, minä olen tukipilari ja rehellinen, kaikesta tärkein minä olen äiti ja tuleva aviopuoliso. Minä olen, elossa.

STARTOVER

 Kohta on vuosi kulunut Aidan syntymästä, mutta myös hänen viimesistä sekunneista. En ole tahtonut vuodattaa pahaa oloani teille joten blogissani oon ollut hiljaista. Nyt kuitenki luulen että olette valmiita kuulemaan kaikki karutkin totuudet, niinkun minä niitä hyväksymään. Eli isot tsempit meille!

  Ensin haluan kiittää teitä joilla on niin pirun suuren suuria "ongelmia" teidän elämissänne, että teillä on oikeus vähätellä toisten menetyksen surua. Olen ihminen joka haluaa tukea ja kuunella ihmisiä kun sen on tarve, mutta eiköhän "ongelmilla" ole eri aikaa ja tilannetta purettavaksi etenkin kun toinen on vasta helvetin portista astunut sisään. Teitä jotka ette puhelinta/somea tai suutaan osaa käyttää yhteydenottoon ja kuitenkin luulee että on oikeus kutsua itteään ystäväksi tai sukulaiseksi. Joo, suku on sukua vaikka mitenpäin perseensä kääntää, tittelihän ei kuitenkaan loppujen lopuksi mitään merkitse. Kiitos myös heille jotka oikeutetusti on arvostellut meidän surutyötämme. Aina on helppo asioista puhua kun tilanteesta ei ole minkäänlaista omaa kokemusta. Mielestäni famomommon kuolema ei millään lailla ole sama kuin pienen 16 päivää vanhan tyttären kuolema. Elämänkierto, ootteko kuullu? Lapsia syntyy, vanhuksia kuolee - ei toisinpäin.

  Minulla on aivan pätevä syy todeta että elämäni tänä viimesenä vuotena on ollut suoraan sanottuna PERSEESTÄ, PASKAA JA ARVOTONTA. Niin no, enhän minä ainakaan sitä ole mainostanut koko maailmalle, niinkun monet muut mielensäpahoittajat ja kukkikset, terkkuja sinne vaan! Joo, eiköhän tuollaseenkin tarvitse yksinäisyyttä, vihaa, rahaongelmia ja katto joka viedään pään päältä... Eiku sori, se olikin se mun arki :D 
   Tiedättekö tunteen kun vihdoin löytää paikan itselleen jossa tuntee olevensa kotona, jossa on onnellinen? Se on sellanen paikka missä hyvät ja lämpimät muistot vuoraa isoon halaukseen, paikka joka herättää tunteita ja mielenkiintoa ja sellanen paikka missä et ole yksin vaikka kämppä olisikin aivan tyhjä. Sellanen paikka meidän perheellä oli, meidän koti. Miettikää sitten uudelleen miltä tuntuu huomata ettei mikään mitä omilla voimilla ja teoilla voi pelastaa teitä, se katto pään päältä viedään kuitenkin. Kun koko Suomen rakastetuin KELA päätti viedä viimisenkin euron tililtä ja teki kaiken voitavansa ettei heru sentin senttiä mihinkään suuntaan, jäin meille tasan 2 vaihtoehtoa...
 Minä jouduin jättämään minulle niin tärkeän paikan, perheen ja ystävät. Kun taas mieheni pääsi kotiin perheensä ja ystäviensä luokse. Nyt meillä on täällä talo jossa hänen perheensä ja isoäitinsä tavaroita koristaa minun tavarat, tällänen paikka missä mulla ei oo sanavaltaa edes seinien väristä. Tämä on jollekkin hyvin arvostettu koti, minulle vain lyhyin oljenkorsi, viimeinen uhraus että selviydymme. 
 Rakastan kuitenkin tota höpsöä miestäni enemmän kuin paljoa muuta elämässä ja teen hänen eteensä uhrauksia. Olen yksinäisempi kuin pahimpina teinivuosina, monet niin sanotut ystävät ovat näyttäneet oikean nahkansa.  Niin monet jotka vaativat yhteyttä muttei voi luokseni vaivautua tulla mutta vilpittömästi vaatii minun aina ajavan sinne. Jäljelle ei jäänyt monta ystävää mutta ne harvat vielä sitä rakkaimpia. 

 Ja nyt rakkaat ihmiset meidän Aidasta tulee kesällä isosisko ja meidän tarinamme jatkuu. Ja tälläkertaa meidän tarinaamme ei mahdu teeskentelyä, vihaa tai negatiivisia ihmisiä. Meidän jokainen pieni voimavara menee meidän tytöille, Aidalle ja pikku siskolle. En lupaa dramaa ja toivottavasti blogiini ei enään tule sydänvikoja ja hautajaisia mutta meidän arkeemme kuuluu yhä surutyötä ja uuden lapsen kanssa tuota surua työstää. Eli jos vielä kiinostaa niin tänne on kaikki tervetulleita, vaikka olenkin ehkä vähän liian suorapuheinen enkä vieläkään osaa kirjoittaa oikein:D