Hetki on vierähtänyt siitä kun viimeksi avasin teille sydäntäni. Meillä on jännitetty kromosomituloksia, rakenneultraa ja sydänseulaa. Ja kaiken sen lisäksi meillä juhlittiin Aidan ensimmäistä syntymäpäivää ja myös hänen kuolinpäivän vuosipäivää... Sinä samaisena päivänä kun me jouduttiin luopumaan tytöstä porvoon sairaalalle sydämmiä särkyi, ja nyt tasan vuosi sen jälkeen istuin siinä samaisessa odotustilassa. Katsoin samaan peiliin kuin vuosi sitten ja näin pelosta kalpeat kasvoni. Meidän onneksemme pikkusiskolla on kaunis kokonainen sydän ja voi mitä parhaiten!
Haluan uuden kodin, uuden elämän ja uuden mahdollisuuden yhdistää ne keskenään. Kuten aiemmin kerroin asuin tilanteestani, en ole samaistunut tähän ympäristöön tai henkilöihin vieläkään, KUNNOLLA. Ei, en ole höpsähtänyt tai ole riidan hakuinen, vaan olen ottanut vastaan apua. Minulle kerrottiin mitä " What doesn´t kill you, makes you stronger." oikeesti tarkoittaa. Ja sehän ei tarkota sitä että myrskyn jälkeen tulee auringonpaiste, ei se tee asiasta paremman jos oma asenne on yhtä huono kuin ennenkin. Tämä oli se koko perhanan blogin pointti! Olen saanut apua kasvattaa omaa persoonaani ja rakentaa asennettani terveemmäksi ja paremmaksi. Hyvä elämä ja hyvä vanhemmuus rakentuu monesta palasta mutta tärkein pilari olen minä. Mielestä ja sydämmestä pitää poistaa vihaa ja negatiivisuutta jotta sinne saa tilaa uudelle positiiviselle.
Niin kauan olen päällimäisenä arvioinnut elämääni vain kaiken
kokemani perusteella, kaikki surut ja petokset, kuin myös omat viat ja
mokat. Ja tärkeintä on nyt päästää se tuska ja viha jotta voin puhtaalta
pöydältä alkaa rakentaa uusia, terveitä ihmissuhteita perheemme
ympärille. Olen niin kauan ollut niin vihainen, itselleni ja monille
muille henkilöille. Ja vaikka kuinka mieli teksisi purkaa omia hyvin
karun rehellisiä mielipiteitä täällä, olen päättänyt kohdata nämä
henkilöt kaikessa yksityisyydessä. Haluan tällä tavalla muuttaa itseäni,
rehellisyyden tiellä, mutta myös muuttaa elämänlaatuani ja niin myös
luopua kaikesta joka kaivertaa sydäntä. Tiedän että moni ei tahdo olla sen jälkeen osana elämääni ja vihastuu, ja sen olen hyväksynyt. Minulla on oma
perhe jonka hyvin vointi tulee aina olemaan päällimmäinen
prioriteettini. Ja jos minun perheeni tuntee olevansa onnellinen täällä, Sipoossa, niin kuka v i t t u minä olen viemään tätä heiltä pois.
Olen kuulluut niin usein, "eikö tytön olisi parempi kasvaa jossain muualla kuin tuolla?", mitä hemmettiä? Lapsuuteni Liljendaalissa ja Loviisassa on ollut yksi elämäni onnellisimpia aikoja, ja kiitän siitä vanhempiani koko elämäni. Sen jälkeiset ajat ovat ollut itkua, petosta, itsensä piilottamista, ikuisia arpia ja terapeutteja, kuraattoreita ja terveydenhoitajia. Ja tämä ei ollut vanhempieni valintoja, vain omia, veljeni ja "ystävieni" valintoja. Jukulauta se kuulluu sisaruksille muttei ystäville. Minut pelasti paikka jossa sai tehdä tuhat mokaa ja kukaan ei potkinut päähän, siellä sai itkeä, nauraa ja etsiä itseään rauhassa ja kaikkien tuen turvassa. Hauskinta on että yksi hienoimmista ihmisistä jonka siellä olen tavannut, on alunperin SIPOOLAINEN. Kaiken surun ja pelon keskellä, meille tarjottiin asuinpaikkaa ja rahallista apua- SIPOOSTA. Minulle aivan tuntemattomia ihmisiä, auttavat meidän perhettä, sipoolaisia kuin myös iso läjä loviisalaisia.
Miehelläni on hyvin tiukka kaveriporukka täällä, jo koulusta asti olleet yhtä. Tekevät töitä yhdessä, viettävät aikaa yhdessä ja harrastavat yhdessä, ovat yhteydessä. On pakko vaan nostaa hattua ja kumartaa koska meillä Loviisassa ei näy tuota kovinkaan usein, ei ainakaan omien ystävien suhteen.
JUMALAUTA ettekö te huomaa samaa kuin minä? Minun tyttöni saa päättää itse tahtooko olla Sipoolainen niinkuin isänsä tai olla Liljendaalilainen niinkun äitinsä. Minä itse olen sydämmeltäni aina kotona siellä missä tyttöni makaa. Äitini on Loviisalainen, isäni Liljendaalilainen, mieheni Sipoolainen mutta paskat mä siitä, mä vaan haluan että tyttöni on ONNELLINEN.
Joten ollaan me mistäpäin ja minkä taustan muotoiltuna, olen vihdoin valmis. Valmis hyväksymään omat viat ja puuteet ja aion tehdä muutoksen niihin. Minun kotini on täällä ja haluan tänne vain ne jotka oikeesti tahtovat olla vierellämme. Mä tahdon antaa tytölleni sen minkä vanhempani antoivat mulle, minkä appivanhempani antoivat miehelleni ja minkä minä en voinnut antaa pikkuenkelilleni. Hän ansaitsee terveellisen elämän jonka ympärillä vain he joilla sydämmessä on paikka rakkaudelle ja meidän pikkusille, Sipoossa tai Loviisassa, ei sillä väliä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti