Uusi koti

 Hetki on vierähtänyt siitä kun viimeksi avasin teille sydäntäni. Meillä on jännitetty kromosomituloksia, rakenneultraa ja sydänseulaa. Ja kaiken sen lisäksi meillä juhlittiin Aidan ensimmäistä syntymäpäivää ja myös hänen kuolinpäivän vuosipäivää... Sinä samaisena päivänä kun me jouduttiin luopumaan tytöstä porvoon sairaalalle sydämmiä särkyi, ja nyt tasan vuosi sen jälkeen istuin siinä samaisessa odotustilassa. Katsoin samaan peiliin kuin vuosi sitten ja näin pelosta kalpeat kasvoni. Meidän onneksemme pikkusiskolla on kaunis kokonainen sydän ja voi mitä parhaiten!


  Haluan uuden kodin, uuden elämän ja uuden mahdollisuuden yhdistää ne keskenään. Kuten aiemmin kerroin asuin tilanteestani, en ole samaistunut tähän ympäristöön tai henkilöihin vieläkään, KUNNOLLA. Ei, en ole höpsähtänyt tai ole riidan hakuinen, vaan olen ottanut vastaan apua. Minulle kerrottiin mitä " What doesn´t kill you, makes you stronger." oikeesti tarkoittaa. Ja sehän ei tarkota sitä että  myrskyn jälkeen tulee auringonpaiste, ei se tee asiasta paremman jos oma asenne on yhtä huono kuin ennenkin. Tämä oli se koko perhanan blogin pointti! Olen saanut apua kasvattaa omaa persoonaani ja rakentaa asennettani terveemmäksi ja paremmaksi. Hyvä elämä ja hyvä vanhemmuus rakentuu monesta palasta mutta tärkein pilari olen minä. Mielestä ja sydämmestä pitää poistaa vihaa ja negatiivisuutta jotta sinne saa tilaa uudelle positiiviselle.
  Niin kauan olen päällimäisenä arvioinnut elämääni vain kaiken kokemani perusteella, kaikki surut ja petokset, kuin myös omat viat ja mokat. Ja tärkeintä on nyt päästää se tuska ja viha jotta voin puhtaalta pöydältä alkaa rakentaa uusia, terveitä ihmissuhteita perheemme ympärille. Olen niin kauan ollut niin vihainen, itselleni ja monille muille henkilöille. Ja vaikka kuinka mieli teksisi purkaa omia hyvin karun rehellisiä mielipiteitä täällä, olen päättänyt kohdata nämä henkilöt kaikessa yksityisyydessä. Haluan tällä tavalla muuttaa itseäni, rehellisyyden tiellä, mutta myös muuttaa elämänlaatuani ja niin myös luopua kaikesta joka kaivertaa sydäntä. Tiedän että moni ei tahdo olla sen jälkeen osana elämääni ja vihastuu, ja sen olen hyväksynyt. Minulla on oma perhe jonka hyvin vointi tulee aina olemaan päällimmäinen prioriteettini. Ja jos minun perheeni tuntee olevansa onnellinen täällä, Sipoossa, niin kuka v i t t u minä olen viemään tätä heiltä pois.

 Olen kuulluut niin usein, "eikö tytön olisi parempi kasvaa jossain muualla kuin tuolla?", mitä hemmettiä? Lapsuuteni Liljendaalissa ja Loviisassa on ollut yksi elämäni onnellisimpia aikoja, ja kiitän siitä vanhempiani koko elämäni. Sen jälkeiset ajat ovat ollut itkua, petosta, itsensä piilottamista, ikuisia arpia ja terapeutteja, kuraattoreita ja terveydenhoitajia. Ja tämä ei ollut vanhempieni valintoja, vain omia, veljeni ja "ystävieni" valintoja. Jukulauta se kuulluu sisaruksille muttei ystäville. Minut pelasti paikka jossa sai tehdä tuhat mokaa ja kukaan ei potkinut päähän, siellä sai itkeä, nauraa ja etsiä itseään rauhassa ja kaikkien tuen turvassa. Hauskinta on että yksi hienoimmista ihmisistä jonka siellä olen tavannut, on alunperin SIPOOLAINEN. Kaiken surun ja pelon keskellä, meille tarjottiin asuinpaikkaa ja rahallista apua- SIPOOSTA. Minulle aivan tuntemattomia ihmisiä, auttavat meidän perhettä, sipoolaisia kuin myös iso läjä loviisalaisia.
 Miehelläni on hyvin tiukka kaveriporukka täällä, jo koulusta asti olleet yhtä. Tekevät töitä yhdessä, viettävät aikaa yhdessä ja harrastavat yhdessä, ovat yhteydessä. On pakko vaan nostaa hattua ja kumartaa koska meillä Loviisassa ei näy tuota kovinkaan usein, ei ainakaan omien ystävien suhteen.
 JUMALAUTA ettekö te huomaa samaa kuin minä? Minun tyttöni saa päättää itse tahtooko olla Sipoolainen niinkuin isänsä tai olla Liljendaalilainen niinkun äitinsä. Minä itse olen sydämmeltäni aina kotona siellä missä tyttöni makaa. Äitini on Loviisalainen, isäni Liljendaalilainen, mieheni Sipoolainen mutta paskat mä siitä, mä vaan haluan että tyttöni on ONNELLINEN.

 Joten ollaan me mistäpäin ja minkä taustan muotoiltuna, olen vihdoin valmis. Valmis hyväksymään omat viat ja puuteet ja aion tehdä muutoksen niihin. Minun kotini on täällä ja haluan tänne vain ne jotka oikeesti tahtovat olla vierellämme. Mä tahdon antaa tytölleni sen minkä vanhempani antoivat mulle, minkä appivanhempani antoivat miehelleni ja minkä minä en voinnut antaa pikkuenkelilleni. Hän ansaitsee terveellisen elämän jonka ympärillä vain he joilla sydämmessä on paikka rakkaudelle ja meidän pikkusille, Sipoossa tai Loviisassa, ei sillä väliä.

Toisenlainen äiti

 Viime päivinä on pää täyttynyt kaikenlaisista ajatuksista, vanhaa pahaa mutta myös uutta kiinostavaa. Viime vuona tiesin tasantarkkaan millainen äiti minusta tulisi kun ja jos Aida jäisikin luoksemme. Olisin sydänäiti, sydänsoturin suurin tukipilari... Nyt olen melkein tasan vuoden ajan ollut enkelitytön äiti. Sellainen äiti joka unohtuu elävien lapsien vanhempien joukkoon, äiti ilman lasta. Kauan olen miettinyt millanen äiti minusta nyt tulee, millanen haluaisin olla ja mitä varten teen itseni kanssa paljon työtä.

   Ja sitten sen tajusin! Äitejä syntyy suuren työmaan keskellä. Äitejä syntyy tahdonvoimasta, kokemuksesta, rakkaudesta, oman äidin kädenjäljistä mutta suurin osa syntyy suuren työn jälkeen. Ei äitejä synny valmiina, elämä muuttaa ja kasvattaa. Ja välillä törmäämme heihin joilla matka vanhemmaksi tulemiseen on pitkä ja raskas.

  Elämä on muotoillut minusta äidin, erillaisen äidin. Kahden prinsessan äiti joka voi ainoastaan yhdelle rakentaa linnan. Olen se äiti jonka katseessa on jotain surullista mutta vahvaa. Ei se surutyö lopu toisen lapseni syntymään, eikä aikaparanna haavoja. Aika antaa meidän perheellemme oppia rakastamaan toisiamme eritavalla, rakastamaan yhtä joka ei voi koskettaa meitä. Aika tuo meitä lähemmäs Aidaa joka minuutilla. Aika antaa meille tilaisuuksia opettaa lapsiamme elämään elämää jota heidän isosiskonsa ei saanut elää. Aida on meille kuin kartta joka opastaa meitä elämään hyvää elämää. Aida teki minusta äidin joka voi pääkorkealla kertoa lapsillemme kuinka kaikista vaikeuksista voi selvitä, ei ilman naarmuja ja surua mutta selvitä! Minä olen äiti joka on joutunut kokemaan kirjaimellisesti helvetin mutta kävellyt sen läpi. Minä olen äiti joka on kokenut niin koulukiusaamista, syrjintää, vihaa ja itseinhoa, mutta minä olen myös se äiti joka kaiken tämän jälkeen löysi rakkauden ja sai vierelleen enkelin. Minä olen rohkea ja vahva, minä olen rikkinäinen ja pelokas, minä olen köyhä rahalle mutta rikas elämälle, minä olen tukipilari ja rehellinen, kaikesta tärkein minä olen äiti ja tuleva aviopuoliso. Minä olen, elossa.

STARTOVER

 Kohta on vuosi kulunut Aidan syntymästä, mutta myös hänen viimesistä sekunneista. En ole tahtonut vuodattaa pahaa oloani teille joten blogissani oon ollut hiljaista. Nyt kuitenki luulen että olette valmiita kuulemaan kaikki karutkin totuudet, niinkun minä niitä hyväksymään. Eli isot tsempit meille!

  Ensin haluan kiittää teitä joilla on niin pirun suuren suuria "ongelmia" teidän elämissänne, että teillä on oikeus vähätellä toisten menetyksen surua. Olen ihminen joka haluaa tukea ja kuunella ihmisiä kun sen on tarve, mutta eiköhän "ongelmilla" ole eri aikaa ja tilannetta purettavaksi etenkin kun toinen on vasta helvetin portista astunut sisään. Teitä jotka ette puhelinta/somea tai suutaan osaa käyttää yhteydenottoon ja kuitenkin luulee että on oikeus kutsua itteään ystäväksi tai sukulaiseksi. Joo, suku on sukua vaikka mitenpäin perseensä kääntää, tittelihän ei kuitenkaan loppujen lopuksi mitään merkitse. Kiitos myös heille jotka oikeutetusti on arvostellut meidän surutyötämme. Aina on helppo asioista puhua kun tilanteesta ei ole minkäänlaista omaa kokemusta. Mielestäni famomommon kuolema ei millään lailla ole sama kuin pienen 16 päivää vanhan tyttären kuolema. Elämänkierto, ootteko kuullu? Lapsia syntyy, vanhuksia kuolee - ei toisinpäin.

  Minulla on aivan pätevä syy todeta että elämäni tänä viimesenä vuotena on ollut suoraan sanottuna PERSEESTÄ, PASKAA JA ARVOTONTA. Niin no, enhän minä ainakaan sitä ole mainostanut koko maailmalle, niinkun monet muut mielensäpahoittajat ja kukkikset, terkkuja sinne vaan! Joo, eiköhän tuollaseenkin tarvitse yksinäisyyttä, vihaa, rahaongelmia ja katto joka viedään pään päältä... Eiku sori, se olikin se mun arki :D 
   Tiedättekö tunteen kun vihdoin löytää paikan itselleen jossa tuntee olevensa kotona, jossa on onnellinen? Se on sellanen paikka missä hyvät ja lämpimät muistot vuoraa isoon halaukseen, paikka joka herättää tunteita ja mielenkiintoa ja sellanen paikka missä et ole yksin vaikka kämppä olisikin aivan tyhjä. Sellanen paikka meidän perheellä oli, meidän koti. Miettikää sitten uudelleen miltä tuntuu huomata ettei mikään mitä omilla voimilla ja teoilla voi pelastaa teitä, se katto pään päältä viedään kuitenkin. Kun koko Suomen rakastetuin KELA päätti viedä viimisenkin euron tililtä ja teki kaiken voitavansa ettei heru sentin senttiä mihinkään suuntaan, jäin meille tasan 2 vaihtoehtoa...
 Minä jouduin jättämään minulle niin tärkeän paikan, perheen ja ystävät. Kun taas mieheni pääsi kotiin perheensä ja ystäviensä luokse. Nyt meillä on täällä talo jossa hänen perheensä ja isoäitinsä tavaroita koristaa minun tavarat, tällänen paikka missä mulla ei oo sanavaltaa edes seinien väristä. Tämä on jollekkin hyvin arvostettu koti, minulle vain lyhyin oljenkorsi, viimeinen uhraus että selviydymme. 
 Rakastan kuitenkin tota höpsöä miestäni enemmän kuin paljoa muuta elämässä ja teen hänen eteensä uhrauksia. Olen yksinäisempi kuin pahimpina teinivuosina, monet niin sanotut ystävät ovat näyttäneet oikean nahkansa.  Niin monet jotka vaativat yhteyttä muttei voi luokseni vaivautua tulla mutta vilpittömästi vaatii minun aina ajavan sinne. Jäljelle ei jäänyt monta ystävää mutta ne harvat vielä sitä rakkaimpia. 

 Ja nyt rakkaat ihmiset meidän Aidasta tulee kesällä isosisko ja meidän tarinamme jatkuu. Ja tälläkertaa meidän tarinaamme ei mahdu teeskentelyä, vihaa tai negatiivisia ihmisiä. Meidän jokainen pieni voimavara menee meidän tytöille, Aidalle ja pikku siskolle. En lupaa dramaa ja toivottavasti blogiini ei enään tule sydänvikoja ja hautajaisia mutta meidän arkeemme kuuluu yhä surutyötä ja uuden lapsen kanssa tuota surua työstää. Eli jos vielä kiinostaa niin tänne on kaikki tervetulleita, vaikka olenkin ehkä vähän liian suorapuheinen enkä vieläkään osaa kirjoittaa oikein:D

Vielä viimeiset terveiset

Vielä jonkun aikaa sitten kirjoittelin pettymyksistä ja pahoittelin kaveri suhteitteni vähenemistä ja monen kontaktien pidon pois jäämistä. Ehkä senkin kokemuksen takia olen entistä iloisempi heistä jotka kynsin ja hampain ovat pysyneet vierellämme vaikka itse en kyvennyt kovin hyvin kenenkään kanssa seurustelemaan. Ja kyllä välillä harmittelen etten itse nähnyt riittävästi vaivaa kontaktin pitoon monessa tapauksessa. Mutta ihaninta on se että jokainen pieni ajatus perheemme suuntaan ei ole jäänyt meiltä huomaamatta ja se muistutti meitä siitä ettemme oleet ikinä yksin. Se tunne toi aina hieman valoa meidän harmaisiin päiviimme. Siksi näihin päiviin kaiken surun ja kaipuuseen mahtuu iso kasa kiitollisuutta❤Vaikka teidän kanssa saan jakaa surumme haluan myös jakaa teidän kanssa ilomme ja onnemme! Haluan kiittää teitä jakamalla hienoimmat muistomme rakkaan tyttäremme kanssa❤

Paras muisto kaikista on kun ensimmäisen kerran sain nähdä oman lapseni. Monen monta mielikuvaa pikkuisen ulkonäöstä oli jo raskausaikana, muttei mitään niin täydellistä kuin todellisuudessa. Isosta "avaruus sukkulasta" katseli pienin ihmettelevin silmin kaunis pieni tyttö. Hän oli kääritty hopeanväriseen lämpöpussiin. Pussista pilkotti pienen pieni käsi jonka ympärillä vaalenpunainen nimilappu. Pitkät tummat hiukset pilkottivat piponalta ja mutruinen suu ilmeili kasvoilla. Olin niin ylpeä ja rakastunut siihen pieneen ihmeeseen!❤

Olin jo kauan luullut etten saisi moneen viikkoon pitää lastani sylissä, mikä kuitenkin tapahtui ensimmäisen tapaamisemme yhteydessä. Kun hoitajamme kysyi jos haluaisin ottaa pienen syliin tunsin onnellisuutta jota en varmaan koskaan ennen ole tuntenut. Aida oli kooltaan niin pieni eikä painanut paljoakaan, niin särkyvän tuntuinen. Mutta kun rakas tyttäreni rauhallisesti makoili sylissäni kaikki pelko ja huoli katosi. Muistan sen ihanan makean vauvan tuoksun jota nuuhkin toisen päänlaelta. Ihanan pehmeät ja pitkät tummat hiukset jota tykkäsin paijata. Ja ensimmäistä kertaa kun Aida tarttui sormestani ja tiukasti piti kiinni. Hänellä oli pitkät ja sirot sormet, täynnä voimaa!

Sinä päivänä rakkauteni tyttäreeni kasvoi mutta myös mieheeni. Kun mieheni silmät loisti rakkaudesta ja ylpeydestä pidellessään sitä pientä haurasta tyttö, minun sydän täyttyi valtavasta rakkauden tunteesta. Olin myös lapsellisen ylpeä kun sain sen pienen määrän omaa maitoani antaa toiselle, vaikka olikin vain letkun kautta. Se oli minun ainoa konkreettinen tapa auttaa omaa lastani ja se oli minulle tärkeää.

En koskaan olisi osannut ajatella kuinka ihanalta tuntui vaihtaa lapselle vaippaa. Sen kuitenkin sain tehdä vaikka vaikeusaste olikin korkeampi kaikkien letkujen ja piuhojen kanssa. Ylpeänä muistan itseni hymyillen silloinkin. Myös ne pienet pehmeät jalat jotka usein kurkkivat peitteiden alta. En ikinä niin suloista näkyä ole nähnyt. Muistan kuinka mieheni kutitteli Aidan jalkapohjia ja me lapsenlailla hihittelimme teho osastolla. Niin ankeassa ja ikävässä paikassa niin pieni asia piristi meitä ja se muisto piristää kummasti vieläkin. 

Myös neidin iso päivä oli meidän pienet intiimit ristiäiset! Lastenklinikan oma sairaalapastori Johanna oli järjestänyt Aidalle hienot ristijäiset. Vaikkei Aidan iho kestänyt vielä silloin vaatteita saimme kuitenkin lainata kastemekon jonka laitoimme siihen päälle. Niin hurjan kauniista tytöstä tuli entistä kauniimpi! Aidan nimi on minulle hyvin merkityksellinen koska Sylvia nimi on myös minun isäni äidin toinen nimi. Rukouksessa rukoiltiin Aidalle kivutonta ja onnellista elämää mutta myös lääkäreille tietoa ja osaamista oikean päätöksen tekoon. Ja ollakko uskovainen vai ei mutta uskon itse että rukousta kuultiin. Ja vaikka moneen otteeseen olin pikkuistani pidellyt sylissä, olin taas ihan onneni kukkulalla kun hänet sain syliini jälleen. Se lämmin syleily lämmitti mieltä ja sydäntä yhtälailla. Ihana päivä ja ihana tytär! <3

Surullista mutta myös ihanaa oli kun kaikki piuhat ja letkut poistettiin ja Aida sain vapaasti olla! Aida sai kärryillä matkustaa meidän omaan huoneeseen ja minusta se oli niin ihanaa työntää lastani kärryissä koska tiesin ettei hän omien kärryjensä kyytiin ikinä ehtisi. Vaikka surumielin kuljin käytävää pitkin toiselle osastolle oli ihanaa saada kokea edes yhden normaalin asian lapsiarjesta. Niitä tavallisen lapsiarjen iloja ehti kokea monenlaisia. Aida sai tulla väliimme pötköilemään sänkyyn. Saatiin pidellä pikkusta taistelijaamme sylissä ja keinuttaa toisen uneen. Sitä pientä suloista tuhinaa en ikinä tule unohtamaan. Ja kyllä, ihanaa oli herätä keskellä yötä antamaan toiselle maitoa ja katsoa kun Aida nukahti jälleen. Aidaa oli kiva katsella kun kädet viuhtoivat kovaa vauhtia joka suuntaan ja vaikka kuinka yritti pujottaa niitä pieniä käsiä peiton alle, ei kulunut pitkään ennenkun sieltä jo toinen näytti nyrkkiä tai osoitteli sormella. Hauskasti Aida laittoi sormensa poskelleen jolloin hän näytti pohtivan jotain tärkeää. Sillekin on monesti nauranut ihailevasti. Kovin usein jalatkin potki pois peiton jalkojen päältä jolloin ne pienet ihanan pyöreät varpaat heilui suloisesti peiton alta. Aidan kanssa kokeiltiin myös kenguruhoitoa, jolloin ensimmäistä kertaa saimme kunnolla tuntea pienen lämpimän sylin kehoa vasten. Oli rauhoittavaa ja ihanaa tuntea toisen tykyttävän puolikkaan sydämmen sykkivän iholla! Hyvin Aida toi esille pieniä piirteitä. Pitkään hän halusi katsella ympärilleen ja näytti kauniita silmiään mutta heti kuin kameran esiin otti sulki hän silmänsä. Ilmoittaa piti aina tuntia ja puoli tuntia ennen ruoka aikaa. Ja monesti kun luulin hänellä olevan hätä ja olin surumielinen Aida ilmeili ja halaili kättäni kertoakseen että kaikki oli ihan okei. Ja vaikkei se oikeesti tarkoittanutkaan sitä sai se joka kerta meidät rauhottumaan. En ikinä katsonut tytärtäni ilman että kasvoille nousi iso ja leveä hymy. Se on aitoa äidin rakkautta.

Monen monta ihanaa hetkeä saimme viettää myös Aidan ja isovanhempien kanssa! Aida viihtyi hyvin Mommon, Mofan, Famon ja Fafan syleilyssä. Oli ilo nähdä isovanhempien ja lapsenlapsen välinen rakkaus! Myös iso apu on ollut meidän ruokinnalla ja piristämällä! Myös Eno ja parempi puolisko ehtivät tutustua pikkuseen, niin myös Faster ja hänen puoliskonska.  Vaikka kuinka harmittaa ettei kaikki ehtinyt tutustua Aidaan olen onnellinen että Aidan kaikki kummit olivat niin halukkaita tulla häntä katsomaan. Ja kyllä olen myös ikionnellinen että mieheni kanssa valittiin juuri heidät Aidan kummeiksi! Kummien tehtävä ei jäänyt Aidaan vain myös meidän tukemiseen ja loppuun asti meidän rinnalla taisteluun! Ja myöskin taistelun jälkeenkin olemme suuren suuren tuen saanut pikkusen ihanilta kummeilta! Iso kiitos kuuluu myös teille<3

Vaikka kovasti tahtoisi että saataisiin rakas tyttäremme takaisin, olen onnellinen kaikista sekunneista jotka sain hänen kanssa viettää. Koska ainoa keino tästä kamalasta kaipuusta ja surusta selvitä on se ajatus että kaikella on oma tarkoituksensa ja että Aidalla oli joku meitä suurempi tehtävä. Vaikken ehkä ikinä sitä tarkoitusta tule ymmärtämään, sai tämä meidän pieni taistelija minun silmät auki asioille jota en ilman häntä olisi nähnyt. Kaikesta ei kannata omaa päätään vaivata, koska omaa elämää ja hyvinvointia on tärkeämpi huomioida, kuin muiden tilanteita purkaa ja helpottaa. Itsekkyys ei aina välttämättä kannata vaikka se myös välillä on tarpeellista. Meidän tapauksessa olisi voinut käydä pahemmin, niin myös kaikessa mitä elämässämme tapahtuu. Kaikista pienistä asioista ei tarvitse olla onnellinen ja iloinen, mutta kehotan yrittämään löytää edes jotain hyvää kaikesta. Halatkaa lapsianne mutta välillä on hyvä päästää höyryjäkin ilmaan, vanhemmat ei osaa ajatuksia lukea tai osaa ennustaa. Tämänkin opin oman äitini kanssa, ja hyvä niin. Aida sai meidän perheen entistä vahvemmaksi ja me rakastamme toisiamme entistä enemmän. Aidan muisto tekee meidän yhdessä olon entistä kullanarvoisemmaksi ja on ihanaa jakaa näitä muistoja oman rakkaansa kanssa. Aidan lyhyen elämän aikana hän paransi minun ja mieheni elämää niin paljon!

Olen ylpeä miehestäni! Sen lyhyen ajan kun hän sai olla isä meidän kauniille tyttärellemme, hän teki sen suunattoman hienosti! Vaikkei hän tunteistaan paljon puhu eikä kovin usein herkisty, näin myös sen herkän puolen hänestä. Aida toi esiin hänestä sellaisia piirteitä jotka saivat minut vaan rakastumaan lisää. Hän on mahtava isä ja tärkein on ettei kukaan voi ottaa sitä häneltä pois. Vaikka pikkuinen lensi pilvien reunuksille antoi hän meille isoimman ja hienoimman tehtävän, hän teki meistä vanhempia. Ja vaikka emme konkreettisesti sitä saannut olla kauaa, olemme aina äiti ja isä maailman ihanimmalle enkelille!

Onneksi asumme paikassa jossa ei tarvitse pelätä että luullaan hulluksi, seison siis pihalla ja puhun Aidalle ja kattelen taivaalle. Kasissani on myös Aidasta kuva ja kuuntelen Aidan tuhinaa puhelimesta. Aida ei ikinä unohdu ja hän on aina suojelemassa meitä. Hän on aina sydämessämme ja muistoissamme. Kiitos teille jotka ovat seuranneet meidän matkaamme loppuun asti ja kiitos kaikille tuesta ja osaanotoistanne!  Ehkä vielä jonain päivänä palaan blogia kirjoittamaan mutta tämän blogin halusin jättää hienoihin muistoihin ja rakkauden täytteisin tuntein! <3

Ikuisesti rakastettu 2

Vielä jonain päivänä voin ylpeänä sanoa että tein hyviä ja oikeita päätöksiä. Mutta nyt tiedän ja tunnen että päätökset jotka teimme olivat ihan paskoja mutta parhaita monen entistä paskemman valinnan väliltä. Tässä vaiheessa abortti olisi ehkä meille ollut helpoin pitkälle katsottuna, mutta itsekkäin päätös jonka kanssa eläminen olisi ollut kamalaa. Ja sitten jäljelle jäi lapsemme menettäminen leikkauspöydälle tai menettäminen onnellisen yhteisen ajan jälkeen. Onnellista loppua ei tällä tarinalla ollut ikinä olemassakaan... Niin ei ollut tarkoitettu.

Välillä mietin mitä ikinä teinkään jotta lapseni ei saanut onnellista pitkää elämää. Välillä taas keskin liian monta syytä miksi niin kävi. Vai enkö vain ollut Aidan arvoinen ja siksi hän joutui jo lähtemään. Tottakai tiedän totuuden mutta välillä mullakin on heikkoja hetkiä. Kaikelle on tieteellinen selitys. Ja me tiedämme ettei mikään mitä teimme tai oltiin tekemättä olisi voinut muuttaa Aidan kohtaloa.
En edes halua ymmärtää miksi ihmiset jotka ei edes halua lapsia tai kaltoin kohtelee lapsiaan, saa pitää lapsensa, ja me ei. Mutta Aidan takia olen oppinut olla entistä onnellisempi niiden lapsien puolesta jolla on heidän arvoisensa vanhemmat. Niitä on onneksi monia rakastavaisia vanhempia jotka ansaitsevat terveitä lapsia❤ Aida avasi silmäni niin monella eri tapaa. Aida sai kaiken pahan unohtumaan ja hänen takia työnsin niin paljon pahaa sivuun... Nyt ne hiljaa tulee takaisin ja se pelottaa... Silti en vaihtaisi päivääkään koska Aida on parasta mitä minulle on tapahtunut, mun oma kallio❤

En ole valmis kertomaan miltä tuntuu menettää niin rakas lapsi tai miltä äitinä tuntuu katsoa vierestä kun oma lapsi kuolee silmien edessä etkä voi mitään asialle tehdä! Sitä en vielä itsekkään uskalla kohdata...

Jääköön tämä blogi näihin hienoihin muistoihin❤

Ikuisesti rakastettu

Elämäni ihanimmat ja samalla kamalimmat 2 viikkoa tyttäremme kanssa on ohi. Tuoreen äidin ilo ja rakkaus sai minut unohtamaan sen toisen vaihtoehdon... Se vaihtoehto joka minusta oli jo poissuljettu. Mutta kun kaikki kokeet ja ultrat oli otettu jäi jäljelle vain se jota en luullut mahdolliseksi.

Pienen Aidan pienestä sydämmestä löytyi lisää ongelmia... Kammioidenvälisessä seinämässä ollut reikä oli kasvanut koko seinän kokoiseksi. Pieneksi jäännyt aortankaari ja siinä iso ahtautuma. Jo siinä vaiheessa meidän oma kardeologi Olle sanoi leikkauksen olevan vielä vaikeampi ja vaarallisempi, myös hänen kokonsa takia. 2.5kiloa painavalle pienelle tytölle tuo leikkaus olisi ollut hengenvaarallinen mutta tehtävissä... Lopullinen seinä tuli vastaan kun tytön kromosomitestin tulokset tulivat. Hyvin harvinaisen sydänvian lisäksi häneltä löydettiin hyvin harvinainen kromosomipoikkeavuus, kromosomi 10 deleetio joka aiheuttaa vakavan sydänsairauden. Tämän perusteella kirurgit ja kardeologit eivät pystyneet leikkaamaan sydäntä. Keskiviikkona 8.2.2017 saattohoitopäätös tehtiin... Sinä samaisena päivänä kun vietimme 1 ja puoli vuotispäiväämme mieheni kanssa.

K9 tehoosastolla Aidaa hoitava ihana hoitajamme lopetti Prostivas-lääkkeen 14.20 samana päivänä. Tämä lääke oli pitänyt Aidaa hengissä jo viikon. Kardeologi antoi Aidalle pari tuntia tai päivän aikaa...
Siirryimme K4 osastolle Oman huoneeseen jotta voimme olla Aidan kanssa rauhassa. Siellä hoitajat oli valtavan ihania! Aidan kaikki lääkkeet lopetettiin ja hengitystä avustava kone poistettiin. Aidan hoito muuttuikin monen monesta suonensisäisestä lääkkeistä, morfiiniin ja maitoon.

Saatiin siellä elää ns. tavallista vauva elämää ja syleillä tyttöämme niin paljon kun hän jaksoi. Pitkään kaikki meni hyvin ja se 0.1ml annos morfiinia piti kaiken kivun poissa. Vähän ajan päästä lisättiin annosmäärää ja välillä tarvittiin lisä annoksia. Aidan ihana tuhiseva hengitys muuttui ajanmyöten pinnalliseksi ja rohisevaksi. Monitoreista näkyvät luvut heittelivät ja automaattisesti jäätiin niitä lukuja tuijottamaan. Hiljaa luvut huononivat ja hengitys alkoi katkeilemaan. Aidan pienet hengenvedot ei riittänyt pitämään happisaturaatiota tarvittavan korkeina ja kun pelottavan pitkiä sekuntteja oli hengittämättä luvut laskivat entistä alemmas... Siinä vaiheessa Aidalle annettiin vain pari tuntia aikaa. Aida nukkui sylissäni kokoyön kunnes Aidan vointi parani aika huomattavasti.

Aidan vointi koheni niin paljon että hänen kummitkin pääsi tutustumaan meidän neitiimme. Aidan pitkät tummat hiukset, pehmeät ja lämpimat posket, pitkät sormet ja pienet varpaat❤ Niitä isoja ihmetteleviä silmiä ja pitkiä ripsiä voi muistella vaikka kuinka paljon! Pientä mutrusuuta ja pikkuista nenää❤ Olen niin iloinen että niin moni sai tämän pienen ihmeemme tavata!

Monen ihanan päivän jälkeen Aidan maha ei sulattanutkaan enään maitoa ja siksi pikkuinen oksensi maitonsa. Hengitys oli entistä pinnallisempaa ja raskasta. Monen sylin välinen liikkuminen kävi raskaamaksi päivä päivältä. Olimme kuitenkin onnellisia koska kotiinpaluu pikkusen kanssa oli työn alla. Katseltiin hiljaa kun se pienen pieni suu ilmeili ja kädet veivasi kovaa vauhtia. Niin kipeä ja väsynyt tyttö jaksoi äitiä ja isää iloita kaikilla pienillä asioilla. Ja välillä se tottuus pienen kohtalosta unohtui.

Samana päivänä kun oltiin kotiutumassa Aidan hengitys rohisi entistä enemmän ja hänen käsissä ja jaloissa oli verenpurkautumia, tiesin että kaikki ei ollut ennallaan. Halusimme kuitenkin saada rakkaamme kotiin joten työnsin surumieleni sivuun jotta voisin täysin sydämmin iloita siitä päivästä. Ja niin minä teinkin. Kotimatka sujui hyvin vaikka neiti nukkuikin koko matkan, luulin hänen olevan vain väsynyt... Kotona kuitenkin Aida ei jaksanut silmiäkään enään avata kunnolla. Otin hänet sänkyyn meidän väliin nukkumaan. Jossain vaiheessa tuntui tärkeeltä ottaa pikkuinen syliin ja pidellä tiukasti toisesta kiinni. Pyysin miestäni tulla vierelleni, ehkä silloin jo tiesin mikä edessämme odotti. Aida yski hiukan joten käänsin Aidan sylissäni sivulle makaamaan jos vaikka hän olisi taas oksentanut. Sen jälkeen ei kulunut pitkään kun en enään kuulutkaan sitä pientä rohisevaa hengitystä...

Positiivinen nurkkaus

Raskaiden aikojen alla on aina tietty vaikeampi muistaa kaikkea sitä positiivista mitä itsellään on. Taipumus itsesäälimiseen ja valittamiseen on suuri. Välillä sitä vähän nauraa itselleen kun huomaa miten välillä käyttäytyy. Sureminen ja mököttäminen on yleensä hyvin ymmärrettävää ja tarpeellista surevalle, eli ihan hyvä vaan että välillä voi nauraa vaikka ihan vaan omalle itselleen. Tänään kuitenkin neuvolassa tuli takapakkia kun raskausmyrkytys on vahvasti huomattavissa... Siksi psykologin sanoin on kaivamalla kaivettava 10 arjen negatiivisesta asiasta jotain positiivista. Eli jos kokeilis sitä👍

Ensimmäinen negis on kyllä noi loppuraskauden kivut. Jalkoja särkee, turvottaa, vatsaa jomottaa ja jopa istuminen ja nouseminen sattuu. Mitäs positiivista siihen keksis... No, kuten mainita on raskaus kohta lopullaan ja jokainen kipu on merkki siitä että oman lapsen näkeminen lähestyy. Samalla kaikki pienikin kipu valmistaa synnytyksen kipuihin edes 0.0001%, koska jos on ihan kivuton raskaus ollut voi synnytys tuntua extra kivuliaalta, luulisin.

Suru ja pelko on ainakin yksi asia joka vaikuttaa negatiivisesti arkeen... Mutta sen mukana on oppinut arvostamaan ihan eritavalla jopa niitä pienen pieniä kivoja juttuja❤ Ja ilman surua ei se ilo ole yhtä suuri ja merkitse samalla tavalla yhtä paljon. Pelko on haaste, ei este!💪 Kaikkia pelottaa joskus ja aina sitä oppii itsestään jotain uusia vahvuuksia sen myötä!

Yliherkkyys, ainakin jos itkee hysteerisesti jopa mainoksille. Ainakin sitä on muitakin tunteita kun katkeri ja surullisia. Itkettää ne romanttiset ja iloiset loput ihan yhtä vahvasti kun ne surullisetkin.

Yksinäisyys ainakin arkisin kun mies tekee töitä, eli ymmärrettävää. Kurjalta tuntuu tietenkin yksinään kärvennellä kivuissa, mutta onhan se tärkeää että toinen hoitaa työnsä mallikkaasti vaikka kotona olisi hormoonihirmu😂 Samalla saa tietty tehdä niitä omia juttuja, pystyy lukea kirjaa ilman että toinen pölöttää vieressä ja saa valita netflix-sarjan oman mieltymyksen mukaan. Saa myös rauhassa miettiä asioita ja rauhoittua.

Pitkät matkat lääkäriin on tietenkin rahallisesti sekä jaksamiselle vaikeaa... Pitkä ajomatka sinne ja pitkät käynnit. Mutta onneksi ei ketuta yhtä paljon kun hoito on hyvää ja lääkärit mukavia! Lääkärit helsingissä osaavat asiansa ja siksi olen tyytyväinen saamastamme hoidosta❤

Stressi, isolla S:llä! Lääkärit stressaa ku minä stressaan liikaa... Mutta stressaamalla tulee tulosta💪😉 Tytön huone on siihen malliin valmis että kun tyttö pääsee kotiin voi keskittyä vain häneen eikä mihinkään muuhun❤

Kyllä niitä positiivisia asioita löytää jos ne vaan haluaa löytää❤ Tänäänkin kaiken lääkärijuttujen keskellä ehdin tavata kaipaaviani sukulaisia kaupassa ja kaverin huoltoasemalla❤ Tälläisiä pieniä asioita jotka muuten tuntuu kivoilta, tuntuu nyt vielä paremmilta. Kun jalat ei kestä autolla ajamista ja bussit täältä ei kovin hyvin kulje on jokanen "sattuma tapaaminen" vielä arvokkaampi! Tänään aijon syödä hyvin ja voida hyvin JA HYMYILLÄ KAIKEN HYMYILYTTÄVÄN ASIAN TAKIA💪😉❤