Uutta ja pelottavaa

Tämän vuoden oli tarkoitus olla täynnä jännittäviä seikkailuja, rakkautta ja menoa ja meininkiä... Uusien haasteiden mukana tuli ihan uusi työ, aivan uudella alalla. Sain myös rakkaani saman katon alle ja meidän pieneen perheeseen kaksi karvakamua. Ja niinku 7 kesää peräkkäin halusin pitää perinteistäni kiinni ja näytellä oman ihanan Lurens-perheeni kanssa. Sain myös unelma alalta opiskelupaikan, ja oi kuinka odotinkaan kaikkea opiskelija aktiviteettejä josta olin kuullut.
Eipä kuulosta hullummalta.

Kuten kaikki jo tietää, ei elämä ihan mennyt suunitelmien mukaan. Ja koska niin paljon positiviistä on tapahtunut vuoden aikana, olen nyt pahoillani mutta päälimmäisenä on kuitenkin koettelemukset. Monet on sanonut että kyllä siihen tottuu ja kyllä kaikki menee hyvin. Voin kuulkaas teille kertoa että ei tähän halua tottua eikä totukkaan. Ja kaikki ei mene hyvin, se on tässä se katkera totuus.

Arjen normit ovat niin vahvat ja jo pienestä asti se opetetaan kaikille. Yleensä lapsella on molemmat vanhemmat, oma koti ja pääsee tarhaan ja kouluun. Vanhemmat ja isovanhemmat vanhentuvat ja loppujen lopuksi lapsi joutuu hyvästelemään isovanhemmat ja omat vanhemmat viimeistä kertaa...
No sellasta se elämä vaan on, eikö vain?

Miettikää nyt niitä perjaatteita ja normeja. Meidän pieni joutuu taistella elämästään ennenkun ottaa ensimmäisen hengityksensä. Ennenkun saan tyttäreni syliini, minulle on jo kerrottu että joudun hyvästelemään hänet liian aikasin. Miten joku voi tottua sellaiseen ajatukseen...
Helvettiin kaikki normit. Miettikää miltä tuntuu joutua hyvästelemään oman lapsensa, isovanhemmat joutuvat hyvästelemään oman lapsenlapsensa ja elää pelossa joka päivä.

Yleensä lääkärit ja spesialistit voivat antaa suuntaa antavan elinajan sairaana olevalle. Meidän tapauksessa tietenkään ei. Meidän tyttäremme sydän voi pettää ihan milloin vaan. Nukkuessa tai syödessä, tai jo jopa syntyessään... Eipä ollutkaan tarpeeksi pitkät sairaala ajat, isot rahalliset kulut, energian puute, masentuneisuus ja pelko. No siihen lisättiin se että kun aamulla avaa silmänsä ensimmäisenä joutuu ajatella josko oma lapsi nukahti ikuisesti vai jaksaako hän avata silmät vielä kerran...

Tottapuhuen en edes halua innoita uudesta vuodesta ja uusista lupauksista... Koska meille se tarkoittaa vain että se pelottava aika lähestyy, lähestyy kovaa vauhtia. Kuinka paljon omaa lastaan rakastaakaan ja luottaa omaan parisuhteeseen, pelko tekee ihmisille kauheita asioita. Suru saa ihmiset tekemään kauheita asioita. Lisäksi pelottaa mitä surun ja pelon alaisena sanoo omille rakkaille ja kuinka paljon heitä satuttaa, tarkoittamatta sitä...

Näillä kauheilla sanoilla ja fiiliksillä tarkoitin vaan että eläkää päivä päivältä. Olkaa kiitollisia siitä mitä teillä on ja mitä teillä on ollut. Kaikessa harmaassa arjessa on aina väriä kunhan haluaa uskoa siihen. Meidän värimme on perhe ja meidän tyttäremme❤

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA KAIKILLE❤

Arjen pieniä murheita

Jotenkin aina luullut itsestään hyvää ja luottanut omiin ajatuksiinsa. Koti olot ovat aina ollut hyvät, ruokaa on ollut pöydässä aina ja varaa kaikkeen pieneen kivaan on ollut. Tarkoittaen että hyvin helpolla ollaan sen suhteen päästy. Mistään ei jääty veljeni kanssa paitsi, harrastuksia oli monia, ulkomailla ollaan oltu tosi useasti eikä ne lelut ja muut härdellit ollut ollenkaan huonot millään tavalla. Tälläsenä minäkin joskus näin omien lapseni elämät... eipä kuitenkaan ihan yhtä helpolla päästä.

Voin kyllä sydämmeni pohjasta antaa niin paljon kunniaa ja rakkautta kaikille vanhemmille jotka tätä samaa unelmaa ovat yrittäneet toteuttaa tai toteuttanut! Itse lapsi ei ole vielä syntynyt eikä pahin edes vielä alkanut ja jo nyt alkaa tuntua mahdottomalta tehtävältä. Koska oikeesti ei elämässä pelkällä rakkauden tunteella päästä pitkälle...

Lapsen tarpeet ovat tottakai suuret, vaatimukset korkealla. Mutta jotta lapsella on hyvä olla ja niin edespäin, pitää ne perus asiat myös olla kunnossa. Enkä nyt tarkoita ettei vähemmälläkin pärjää mutta helpompaa on jos perusta on hyvä. Itse alan huomata pieniä kuin suuriakin halkeamia meidän perheen perustasta, jos niin kauniisti voi asian ilmaista. On meillä koti joka on mielestämme kaunis ja kotoisa. Meillä on autoja pihassa ja välillä vähän extraa tankissa. Jotain vatsan täytettä on jokaiselle päivälle ja jos ei on aina vanhemmillamme jotain purtavaa meille. Lapsella on oma huone jossa odottaa sänky ja pöytä ja iso kasa vaatteita. Meillä on vähän kaikkea turhaakin.

Mutta mikä tulee laskuihin ja maksettavaan, on niitä enemmän kuin sitä "tavaraa"... Itse en euroja muualta kuin kelata saa, ja heiltäkin kaikki minimi summat jotka ei edes riitä kaikkiin kuluihin. Tomppa käy päivittäin töissä ja tienaa omaa rahaa, kuitenkin joutuu avittamaan minua melkein joka kuukausi jotta tärkeimmät laskut ja vuokra on maksettu, ja että luottotiedot pysyisivät kunnossa. Vaikka kuinka kiitollinen on kaikesta avusta, tuntuu se huonolta. Monen monta kertaa istuskeellut itku kurkussa miettien kuinka itsekäs sitä on kun ottaa vastaan apua. Siis rahallista apua. Toinen tekee hikipäässä töitä jotta itse saisi omansa maksettua ja katon pitää päänsä päällä ja kuitenkin se pieni kiva joka jää lompakon pohjalle, katoa kuin tuhka tuuleen sekin. Ja miksi? No koska rakas mieheni valitsi kaikista ihmisistä sen laiskimman, köyhimmän ja avuttoman. Työn teko ei ole mikään suosikki tehtävä, ahneus on iso miinukseni ja säästäminen on ehkä asia minkä osaan huonointen kaikista asioista. Olen kuitenkin oikein hyvä sisustamaan, matkustamaan ja hemmottelemaan itseäni. SHIT!

Tämän takia istun tässä itkien laskeskelemassa vanhempainpäivärahoja ja muita tukia jotta pärjäisin edes tammikuun läpi ilman että "ryöstän" mieheni palkasta omiin laskuihin. Pelottaa ihan kamalasti ettenkö pärjää lapseni elättämisessä tai sairaalakuluja maksamisessa, kun jo nyt tällä hetkellä on niin tiukkaa... Hävettää kun vihdoin tajuaa kuinka huonosti on omia asioita hoitanut ja kuinka vähän siitä on välittänyt.  Rehellisesti sanottuna tuntuu kuin epäonnistuisin kaikessa mitä lapselleni haluaisin antaa, jo ennenkuin hän on syntynyt... Rakkautta on antaa yllin kyllin mutta energiat alkaa kohta hiipua niin olemattomiin ja rahatkin loppuu. Sääliä en kaipaile enkä mitään muutkaan, yritän tässä vaan keventää sydäntä jotta voisin edes yhden yön nukkua ilman näitä ajatuksia takaraivossa...

  Näillä eväillä huomista päivää kohti! Kiitos ja anteeksi vollotus!