Jotenkin aina luullut itsestään hyvää ja luottanut omiin ajatuksiinsa. Koti olot ovat aina ollut hyvät, ruokaa on ollut pöydässä aina ja varaa kaikkeen pieneen kivaan on ollut. Tarkoittaen että hyvin helpolla ollaan sen suhteen päästy. Mistään ei jääty veljeni kanssa paitsi, harrastuksia oli monia, ulkomailla ollaan oltu tosi useasti eikä ne lelut ja muut härdellit ollut ollenkaan huonot millään tavalla. Tälläsenä minäkin joskus näin omien lapseni elämät... eipä kuitenkaan ihan yhtä helpolla päästä.
Voin kyllä sydämmeni pohjasta antaa niin paljon kunniaa ja rakkautta kaikille vanhemmille jotka tätä samaa unelmaa ovat yrittäneet toteuttaa tai toteuttanut! Itse lapsi ei ole vielä syntynyt eikä pahin edes vielä alkanut ja jo nyt alkaa tuntua mahdottomalta tehtävältä. Koska oikeesti ei elämässä pelkällä rakkauden tunteella päästä pitkälle...
Lapsen tarpeet ovat tottakai suuret, vaatimukset korkealla. Mutta jotta lapsella on hyvä olla ja niin edespäin, pitää ne perus asiat myös olla kunnossa. Enkä nyt tarkoita ettei vähemmälläkin pärjää mutta helpompaa on jos perusta on hyvä. Itse alan huomata pieniä kuin suuriakin halkeamia meidän perheen perustasta, jos niin kauniisti voi asian ilmaista. On meillä koti joka on mielestämme kaunis ja kotoisa. Meillä on autoja pihassa ja välillä vähän extraa tankissa. Jotain vatsan täytettä on jokaiselle päivälle ja jos ei on aina vanhemmillamme jotain purtavaa meille. Lapsella on oma huone jossa odottaa sänky ja pöytä ja iso kasa vaatteita. Meillä on vähän kaikkea turhaakin.
Mutta mikä tulee laskuihin ja maksettavaan, on niitä enemmän kuin sitä "tavaraa"... Itse en euroja muualta kuin kelata saa, ja heiltäkin kaikki minimi summat jotka ei edes riitä kaikkiin kuluihin. Tomppa käy päivittäin töissä ja tienaa omaa rahaa, kuitenkin joutuu avittamaan minua melkein joka kuukausi jotta tärkeimmät laskut ja vuokra on maksettu, ja että luottotiedot pysyisivät kunnossa. Vaikka kuinka kiitollinen on kaikesta avusta, tuntuu se huonolta. Monen monta kertaa istuskeellut itku kurkussa miettien kuinka itsekäs sitä on kun ottaa vastaan apua. Siis rahallista apua. Toinen tekee hikipäässä töitä jotta itse saisi omansa maksettua ja katon pitää päänsä päällä ja kuitenkin se pieni kiva joka jää lompakon pohjalle, katoa kuin tuhka tuuleen sekin. Ja miksi? No koska rakas mieheni valitsi kaikista ihmisistä sen laiskimman, köyhimmän ja avuttoman. Työn teko ei ole mikään suosikki tehtävä, ahneus on iso miinukseni ja säästäminen on ehkä asia minkä osaan huonointen kaikista asioista. Olen kuitenkin oikein hyvä sisustamaan, matkustamaan ja hemmottelemaan itseäni. SHIT!
Tämän takia istun tässä itkien laskeskelemassa vanhempainpäivärahoja ja muita tukia jotta pärjäisin edes tammikuun läpi ilman että "ryöstän" mieheni palkasta omiin laskuihin. Pelottaa ihan kamalasti ettenkö pärjää lapseni elättämisessä tai sairaalakuluja maksamisessa, kun jo nyt tällä hetkellä on niin tiukkaa... Hävettää kun vihdoin tajuaa kuinka huonosti on omia asioita hoitanut ja kuinka vähän siitä on välittänyt. Rehellisesti sanottuna tuntuu kuin epäonnistuisin kaikessa mitä lapselleni haluaisin antaa, jo ennenkuin hän on syntynyt... Rakkautta on antaa yllin kyllin mutta energiat alkaa kohta hiipua niin olemattomiin ja rahatkin loppuu. Sääliä en kaipaile enkä mitään muutkaan, yritän tässä vaan keventää sydäntä jotta voisin edes yhden yön nukkua ilman näitä ajatuksia takaraivossa...
Näillä eväillä huomista päivää kohti! Kiitos ja anteeksi vollotus!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti