Tämän vuoden oli tarkoitus olla täynnä jännittäviä seikkailuja, rakkautta ja menoa ja meininkiä... Uusien haasteiden mukana tuli ihan uusi työ, aivan uudella alalla. Sain myös rakkaani saman katon alle ja meidän pieneen perheeseen kaksi karvakamua. Ja niinku 7 kesää peräkkäin halusin pitää perinteistäni kiinni ja näytellä oman ihanan Lurens-perheeni kanssa. Sain myös unelma alalta opiskelupaikan, ja oi kuinka odotinkaan kaikkea opiskelija aktiviteettejä josta olin kuullut.
Eipä kuulosta hullummalta.
Kuten kaikki jo tietää, ei elämä ihan mennyt suunitelmien mukaan. Ja koska niin paljon positiviistä on tapahtunut vuoden aikana, olen nyt pahoillani mutta päälimmäisenä on kuitenkin koettelemukset. Monet on sanonut että kyllä siihen tottuu ja kyllä kaikki menee hyvin. Voin kuulkaas teille kertoa että ei tähän halua tottua eikä totukkaan. Ja kaikki ei mene hyvin, se on tässä se katkera totuus.
Arjen normit ovat niin vahvat ja jo pienestä asti se opetetaan kaikille. Yleensä lapsella on molemmat vanhemmat, oma koti ja pääsee tarhaan ja kouluun. Vanhemmat ja isovanhemmat vanhentuvat ja loppujen lopuksi lapsi joutuu hyvästelemään isovanhemmat ja omat vanhemmat viimeistä kertaa...
No sellasta se elämä vaan on, eikö vain?
Miettikää nyt niitä perjaatteita ja normeja. Meidän pieni joutuu taistella elämästään ennenkun ottaa ensimmäisen hengityksensä. Ennenkun saan tyttäreni syliini, minulle on jo kerrottu että joudun hyvästelemään hänet liian aikasin. Miten joku voi tottua sellaiseen ajatukseen...
Helvettiin kaikki normit. Miettikää miltä tuntuu joutua hyvästelemään oman lapsensa, isovanhemmat joutuvat hyvästelemään oman lapsenlapsensa ja elää pelossa joka päivä.
Yleensä lääkärit ja spesialistit voivat antaa suuntaa antavan elinajan sairaana olevalle. Meidän tapauksessa tietenkään ei. Meidän tyttäremme sydän voi pettää ihan milloin vaan. Nukkuessa tai syödessä, tai jo jopa syntyessään... Eipä ollutkaan tarpeeksi pitkät sairaala ajat, isot rahalliset kulut, energian puute, masentuneisuus ja pelko. No siihen lisättiin se että kun aamulla avaa silmänsä ensimmäisenä joutuu ajatella josko oma lapsi nukahti ikuisesti vai jaksaako hän avata silmät vielä kerran...
Tottapuhuen en edes halua innoita uudesta vuodesta ja uusista lupauksista... Koska meille se tarkoittaa vain että se pelottava aika lähestyy, lähestyy kovaa vauhtia. Kuinka paljon omaa lastaan rakastaakaan ja luottaa omaan parisuhteeseen, pelko tekee ihmisille kauheita asioita. Suru saa ihmiset tekemään kauheita asioita. Lisäksi pelottaa mitä surun ja pelon alaisena sanoo omille rakkaille ja kuinka paljon heitä satuttaa, tarkoittamatta sitä...
Näillä kauheilla sanoilla ja fiiliksillä tarkoitin vaan että eläkää päivä päivältä. Olkaa kiitollisia siitä mitä teillä on ja mitä teillä on ollut. Kaikessa harmaassa arjessa on aina väriä kunhan haluaa uskoa siihen. Meidän värimme on perhe ja meidän tyttäremme❤
HYVÄÄ UUTTA VUOTTA KAIKILLE❤
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti