9 viikkoa jäljellä ja vieläkin tuntuu epätodelliselta. Onneksi on aikaa kaikkiin reaktioihin ja tunnevyöryihin, ollut enemmän kuin tarpeeksi. Pikkunen on hyvin aktiivisesti myllertänyt mahassa ja kasvaa kovaa vauhtia. Tämä tarkoittaa myös että vatsani, joka ei aikoihin ole pieni ollutkaan, on kasvanut isoksi rantapalloksi. Kenkiä en halua saada itse enään jalkaan, housut painavat vatsaa tai sitten ovat reisistä ja pohkeista 10 kokoa liian isot ja lattialle jos jotain tippuu, jää se myös sinne. Kuinka turhauttavaa onkaan tuntea itsensä jättiläiseksi, olen kuitenkin enemmän kuin onnellinen siitä. Ei vain siksi että vihdoinkin voin syyttää jotakuta toista isosta vatsastani, mutta myös koska se tarkoittaa että neiti kasvaa hyvin pienellä sydämmellä.
Pari viikkoa sitten kävimme tapaamassa kardeologia Helsingissä. Diagnoosi oli jotenkuten sama kuin viimeeksi, siihen lisättiin vielä uusi diagnoosi. VSD, tarkoittaen että sydänseinämässä on reikiä, yksi hyvänlaatuinen reikä joka sulkeutuu itsestään ja toinen joka joudutaan paikkaamaan. Voi perse sanon minä. Ei se riittänyt että lapsi joutuu harvat elinvuotensa kamppailemaan puolikkaalla sydämmellä mutta siihen lisäksi joutuu vielä korjauttamaan reijän siinä pienessä sydämessä. Käskettiin kuitenkin olla hätäilemättä ennenkun asia on lopullinen.
Onneksi olen saanut parasta vertaistukea muilta äideiltä jotka ovat samassa veneessä kanssamme. Vähättelemättä arjesta tulee rankka. Mutta olen heiltä myös oppinut kuinka rankoista päivistä selvitään.
Olen mös hyväksynyt asiat niin kuin ne ovat ja tulevat olemaan. Perhe menee edeltä kaikessa! En näe joka viikonloppuista ryyppäämistä/bilettämistä enään tarpeellisena, ei minun enään tarvitse joka päivä lähteä johonkin, en jaksa ajaa enään joka puolelle kahvittelemaan ja sotkeutua kaikkien draamaan ja sen sellaista. Siksi joudun hyväksyä sen että ei kaikki ystäväni ole vielä valmiita hellittämään meno-vaihdetta tai että heillä ei ole samoja arvoja elämässä. Ja kun rehellisiä ollaan, jää moni myös pois koska heidän elämään ei mahdu pienen pientä sydänperhettä tai heidän elämäntila ei sovi meille. Pahalta se kuulostaa mutta jotkut ovat itsekkäitä ja joskus minun täytyy olla itsekäs lapseni parhaaksi. Ja kuinka surullista onkaan, jää hyvin moni ystävä pois elämästäni tämän takia.
Onneksi olen saannut monia uusia ystäviä. Ja jäljelle jää vanhoista ystävistä iso pino. Aika paljon sitä uhraa oman lapsensa vuoksi ja joutuu ajattelemaan vähän itsekkäämmin perheensä takia. Ja mielestäni minun pitää olla extra itsekäs kun pelissä on oma jaksaminen, miehen jaksaminen ja pikkusen jaksamisen. Koska jotta me perheenä jaksamme hoitaa erikoislasta kaikkineen ja omaa parisuhdetta emme voi riskeerata hyvinvointiamme muiden takia. Emme mielestäni tarvitse joutua muiden sotkuihin tai selvittäää muiden riitoja, emmekä jaksa kaikkien bileisiin ja pippaloihin.
Toivottavasti joku ymmärsi pointtini kun tuo kirjottaminen ei ollutkaan niin helppoa kuin päässäni luulin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti