Välillä on vaan huonoja päiviä ja välillä vastaan tulee ärripurri mökömökö maasta. Mutta mikäs se sitten on jos joka päivä on enemmän tai vähemmän hanurista? Noh, mulle se on vaan omaa arkea. Sitten sanotaan "ei se mitään kyllä se ohi menee", "kyllä kaikki järjestyy" tai sitten kilpaillaan kenen mieli on pahempi. Voi anaali sanon mä siihen! Enhän mä nyt meinaa ettei toisillakin voi olla paha olo tai vertaile kenen ongelma on isoin ja raskain. Tälläkertaa kirjotan kuitenkin omasta ja perheemme elämästä. Ja nyt ei oikeen hyvin tää elämä maistu.
Mä en usein periks anna tai en ainakaa ilman kovaa taistelua. Monet sanoo että tyttö taistelee ku äitinsäkin kova taistelija... Niin no, yritys on hyvä alku, kai? Mutta jos äiti ei jaksa taistella, jaksaako äidin pieni silmäterä? Jo vähän aikaa sitten olin tän ajatuksen kanssa, taistelusta, melkein sujut. Ja nyt, nyt se ajatus selviämisestä on kaukainen. Eilen kuitenkin tosi asiat löivät kasvoille ja kovaa... En vaan enää jaksanut uskoa että toivoa on. Kaikki toivo valui tiehensä, enkä jaksanut enään estää sen tapahtuvan. Väsynyt keho ja väsynyt mieli. Viikkojen ajan kun mieheni nukahtaa, jään taas yksin. 4-5 tuntia kyyneleet poskilla makaat siinä ja yrität ylipuhua itses että kaikki järjestyy ja että pystyt siihen. Ja hetkittäin uskon siihen ja saam muutkin uskomaan siihen... Eilen en onnistunut enää ylipuhua itseänikään. Kun tajuaa että joku kaunis päivä elän onnelista elämää oman kauniin tyttäreni kanssa ja ehkä jo seuraavana hautaat hänet... Kuka selväjärkinen pystyy elämään ajatuksen kanssa ilman edes vähän masentuneisuutta? Eilen en ollut enään masentunut tai huonolla päällä, minä räjähdin. Itkin, huusin, potkin, löin ja sitten ei mitään. En saanut henkeä, ei kyynieliä eikä tunteen tunnetta. En enää ollut surullinen enkä vihainen, helpotus. Mutta kun katsoin miestäni, en enään tuntenut sitä rakkauden ja ilon tunnetta, halusin vain pois hänen luotaan. En edes tuntenut sellaista äidin ja lapsen välistä rakkautta tai huolehtivaisuuta, en välittänyt. Asiaa on vaikea kuvailla, mutta se oli pelottavaa ja kamalaa, totta. Silloin en välittänyt mistään, en kenestäkään... En edes omasta tyttärestäni... Kaikista kamalista hetkistä, tämä oli jumalauta hyvin korkealla sillä listalla.
Kaikki voi siellä omassa päässä tai omin sanoin sanoa kuinka huono äiti olen, olkaa hyvät. Mutta mitä sitä kaunistelemaan, en ehkä pärjää tilanteesta niin sankarillisesti kun ihmiset olettaa mun pärjäävän. Ja ihan hyvä vaan! Jos en masentuisi tai räjähtäis, ei mulla olis tunteita. Ja eilisen jälkeen en haluu olla tunteeton IKINÄ ENÄÄN. Rakastan miestäni enemmän kuin aikasemmin, rakastan tytärtäni enemmän joka potkulta ja toivo on isompi ja todellisempi kun koskaan. Kunnioitan myös surua ja vihaa, ne ovat luonnollisia reaktioita, inhimillisiä tunteita. Ja itse haluan olla inhimillinen äiti jolla saa välillä olla huono päivä tai huono viikko. Muut voi leikkiä sankariäitiä jolla ei ikinä voi tai saa olla negatiivisiä tunteita eikä huonoja hetkiä.
Mä oon kohta äiti, mulla on välillä huono olla. Välillä itken ja huudan. Mutta surullisilla äiteillä on sydän ja mun sydän rakastaa pienen pientä sydäntä enemmän ja enemmän, vahvemmin jokaisen huonon hetken jälkeen. Siksi juuri minä olen tyttärelleni paras äiti, ei täydellinen mutta paras❤
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti