Odotus on pitkä ja suoraan sanottuna aivan perseestä. Mitään en voi tehdä. Ensimmäistä kertaa kun en edes voi pahentaa asiaa... Tai no, voihan sitä ryypätä ja polttaa niin paljon kuin sielu sietää. Mutta en nyt sitä tarkota. Sitä kuitenkin alkaa miettiä että voisiko kuitenkin jotain tehdä. Mielessä on käynyt kaikki, bola-korusta ihmeen Poppamiehiin. Kyllä tässä järki lähtee vähemmälläkin...
Mutta kun mitään ei ole tehtävissä ja arkea pitäis sitten elää niinku ennenkin. MITEN IHMEESSÄ?
Elät joo, käyt koulua ja samalla yrität hoitaa perhettä ja ystäväsuhteitaan. No kuulkaas ei se koulu houkuta olenkaan, kesken sekin jää sitten... Haluaa sitä oppia auttamaan ja huolehtimaan, kuitenkaan se ei auta mun pikkusta ollenkaan. Koulu jossa on 3000 henkilöä ja kuitenkin oot yksin loppu peleissä. Enkä kyllä tätä ikinä uskonut sanovani, mutta ainoo lohtu siellä olemisessa on kyllä se että veli on siellä.
Nukkua voin. Sen 3h pohdiskelun ja itkeskelyn jälkeen nukkuu kuka vaan. Ainakin kun arki on huonompi ku noin unet. Siellä ei ketään satu.
Ja kotona siellä on se sama hemmetin lastenhuone jossa on se tyhjä sänky joka muistuttaa ettei siellä pitkään pitkään aikaan kukaan tuhise nukkuessaan. Kuitenkaan en mihinkään haluu mennä enkä ketään tavata ja sitten valitetaan kuinka seinät alkaa kaatua niskaa... Naiset. Onneks välillä saa käydä vanhempien luona vaikka millä päällä olis. Kyllä se mun pieni koira tuo niin paljon iloa. Ja jopa se veliki tuo turvaa ja jopa iloa. Ja silloin ku veljeä kaipaa ei oo kyllä kaikki hyvin.
Ja ollaa sitä yritetty käydä tapaamassa toista "perhettä" mutta ei se monen hyvin alkoholisoituneen kanssa ole ollenkaan parempi mieli. Enemmän siinä tuntee itsensä yksinäiseksi. Sen huomaa ainoana selvinpäin olijana kuinka itsekkäitä ja huomion kipeitä ihmiset loppujen lopuksi voi olla. Kun huomion haku menee inhimillisyyden edelle tietää etten ainakaan juuri nyt sellaseen seuraa sovi. Ja loppujen lopuksi olisi ollut paras jäädä sohva linnoituksen suojaan.
Mutta en voi unohtaa niitä ihania kavereita jotka on tukea antanut molemmin käsin ja myös tajunnu antaa tarvittavaa tilaa. Heitä on harva niin kullan arvoinen sielu mutta niitä on meidän ympärillä onneksi monta❤ Ainakin perhe ja sukulaiset on ollu enemmän ku kultaa, eikä vaan mun mutta myös Tompan perhe! Ja onhan mulla toi mies.
Se on kyllä yks ihme tyyppi, mutta kyll niin mahtava. Ei se paljoa enää aiheesta, sydänvika, puhu mutta näkyy se kuitenkin. Ei se itke mutta silmissä näkyy pelko ja suru. Pelottaa nii pirusti molempia. Mutta on hän vaan sellanen kallio. Ite en kyllä itteäni jaksais päivääkää. Välillä oon kun rakastunut pikkutyttö ja leikin kotirouvaa, TAI sit välillä huudan, huudan vaan pahaa oloa ulos... Mutta kyllä mä välillä ihan hiljaa makaan siinä sylissä ja itken. Eikä se kuitenkaan mihinkään lähde, halaa kovempaa vaan.
Lyhyesti sanottuna elämä potkii kyllä nyt pahasti päähän mutta kyllä niitä ihania on joka puhaltaa pipin pois! Rakkaus!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti