Ei se viikko ollukkaan niin pitkä aika ku ensin ajattelin... Yleensä viikko tuntuu pitkältä, ainakin kun jotain odottaa. Meitä kuitenkin odotti päätös ja siihen päätökseen ei kyllä viikko riitä.
Päätös tuntui alussa ihan päivän selvältä. Eihän kukaan tahdo päättää elämää joka ei edes ole alkanut kunnolla. Hän voi selvitä ja kaikki olisi taas hyvin. Silloin ei vielä tiedetty riskien suuruutta tai sitä suurta riskien määrää.
Mutta sitten saimme lisää tietoa. Riskejä on paljon ja niin monta isoa leikkausta. Se pieni sydän ei ehkä jaksa. Ja jos jaksaa on seuraamukset kovat. Kuka haluaa lapsensa kärsivän? Miksi joku haluaisi katsoa sivusta kun omaan lapseen sattuu, eikä voi tehdä asiaa paremmaksi. Voi tehdä parhaansa mutta sekään ei vie kipuja pois. Voin pyyhkiä kyyneleet poskilta mutten voi estää tulevia kyyneliä. Hän joutuisi kärsiä monta vuotta ei vaan kivusta mutta myös erillaisista neurologisita ongelmista. Miksi hänen pitäisi kärisä eikä vain rauhallisesti ja kivuttomasti nukkua pois ja leijailla pilvien päällä?
Sydämmeni on erikoinen monella tapaa ja ajattelutapani ei ole ollenkaan sen normaalimpi. Siksi myös päätökseni on oikea, tai ainakin tuntuu siltä. Koska jos voin edes pyyhkiä kyyneleet pois ja pidellä häntä, miksi en tekisi niin? Ja jos edes vähän voin parantaa hänen vointia ja olla hänen vierellään kaiken pahan keskellä miksi en olisi?
Siksi kerroin Lastenkliniikalle että meidän pienestä sydämmestä tulee hiton iso taistelija ja että me taistellaan siinä vierellä! Meidän lapsella on mahdollisuus emmekä ota sitä häneltä pois! Meidän tyttäremme saa mahdollisuuden taistella niin kauan ja niin hyvin kun itse pystyy! Meidän tyttömme saa elää!❤
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti