Ihan vain koska en nyt millään jaksaisi kuunnella joidenkin vihaamista, ajattelin selventää rautalangasta vääntäen...
Mä en vaan vieläkään tajua miten joku oikeesti haluaa ja pystyy ajattelemaan että olen tyytyväinen tämä hetkiseen tilanteeseen... Ja miten mä voin nauraa.
Kun vaan mieli tekis kiroilla ja huutaa. En mä ketään pakota lukemaan näitä julkasuja. En pakota ketään kommentoimaan tai itkemään puolestani. Mutta kun sanoja on helpompi kirjottaa kun sanoa. Ihan vaan koska hyvin moni hyvä sydämminen ihminen oikeasti haluaa antaa tukensa ja tietää tilanteesta, päätin kirjoitta ennemmin kun soitella itku kurkussa ja selittää nämä samat paskat asiat. En mä ois alkuunkaan halunnut tälläisestä kirjottaa enkä kenenkään sääliä halunnut...
Ja nauranhan minä. Mietin että jos nyt jo lakahdun lattialle ja sieltä en ylös nouse, niin miten jaksan olla tyttöni tukena. Ja en ollenkaan sanoisi ettei elämässä olisi mitään hyvää. Meillä on ihana lämmin koti, vatsassa ruokaa ja toisemme. Meillä on ystäviä ja perhettä jota rakastamme yli kaiken. Joka kerta kun nauru lakkaa on kuitenkin se sama tyhjä tunne jäljellä. Se sama suru ja pelko joka pelottelee... Se kamala syylisyyden fiilis joka ei ikinä lähde...
Mutta kun tilanne on mikä on enkä pysty sitä parantamaan tai pahentaa. Sitä pientäkin ilon aihetta pitää arvostaa!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti