Parin päivän päästä oltiin miehen kanssa siinä samassa huoneessa. Samat 48 kattopanelia, High School Musical elokuva samassa paikassa hyllyllä ja sama vanha Nalle Puh juliste ovessa. Myös sama kardeologi joka juuri särki sydämmeni pahemmin kun kukaan ikinä ennen... Pieni karkeruus löytyi sitä henkilöä kohtaa... vaikka hän ehkä pelastaa tyttäreni.
Lyhyen ultran jälkeen oli kardeologi kuitenkin vielä samaa mieltä. Meidän tytöllä on vakava sydänvika jota ei voi korjata... Sattuu vieläkin kirjottaa ja lukea nuo sanat...
Vasen puoli on 1/3 pienempi ja lättänämpi kuin oikea puoli. Se on paljon! Samaan aikaa kun oikea puoli kasvaa ja vahvistuu, jää vasen entistä pienemmäksi ja heikommaksi... Mahdollisuutta vasemman kasvamiseen ei ole. Sydämmen vasen puoli ei kykene pumppaamaan verta...
Tämä tarkoittaa että leikkaukset on pakko tehdä. Tyttö ei pysty elämään ilman niitä...
Leikkaukset on hengenvaarallisia, melkein yhtä hengenvaarallista kuin olla ilman leikkauksia. Leikkauksilla rakennetaan hänelle aivan uusi verenkierto. Isoja ja pieniä verisuonia siiretään. Minun pienen pienen päivänsäteen sydän pysäytetään. Ja vain 40% mahdollisuus on että se pienen pieni yksi kammioinen sydän alkaa lyödä taas. Se on ihan helvetin pieni prosentti määrä... Eikä se vielä lopu siihen, isojen neurologisten komplikaatioiden mahdollisuus on jopa 7-10%... Ja ne neurologiset vaikeudet sen jälkeen... siitä ei voida väistyä. Keskittymishäiriöistä hyvin vakavaan cp-vammaan.
Ensimmäisen ja toisen leikkauksen välinen aika on kriittinen. Koskaan ei voi olla varma ja meidän vauva ei ole turvassa. Sitä pientä sydäntä ei ikinä voi korjata, sitä voi vaan auttaa hetkittäin. Kunnes se pieni sydän ei jaksa enään...
En vaan käsitä miten jonkun pitää osata valita toisen elämän tai pitkän kivun väliltä. Halusin vaan nähdä tyttöni juoksentelevan takapihalla ja nauravan ja jopa itkevän... Mutta nyt minkä valinnankaan teemme, sattuu ja sattuu helvetin pahasti... Mitä jos? Se sama kysymys pelottelee mieltä taas...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti