Terveydenhoitajan vastaus tuntui alussa naurettavalta ja hyvin sarkastiselta. Samaan äänensävyyn annoin myös oman vastaukseni. Sanoin puhelimeen, vähän naurahdellen, etten tarvitse raskaustestiä kun ei ole pientäkään mahdollisuutta olla raskaana. Ei olisi kannattanut laiminlyödä kaikkia mahdollisuuksia, pienen prosentti-määränkään takia.
Jossain omassa alitajunnassa oli kuitenkin järki joka käski totella terveydenhoitajan suositusta. Muistan silloin miten epäily ja pelko hiipi kylminvärein vartaloa pitkin.
Mitä jos? Sitä mietin silloin, sitä mietin myös nyt ja varmaankin loppuelämäni. Mitä jos sillä ruudulla onkin kaksi viivaa? Mutta mitä jos siinä olisi vain yksi? Kumpi olisi ollut parempi on kysymys johon en ikinä saa vastausta. Mutta niin jätin testitikun siihen odottamaan ja tärisevin käsin sytytin tupakan. Sillä hetkellä kaikki ajatukseni hukkuivat itsesääliin. Miten itsekkäästi silloin mietinkään... En tänäkään päivänä oikein ymmärrä omaa ajattelutapaani, vaikka olinhan vielä niin teini. Olin juuri hakenut koulupaikkaa ja kesän parhaat juhlat vielä edessä. Ajatus siitä etten saisi juoda alkoholia ja humalassa rällästää koko kesän, tuntui silloin isoimmalta ongelmalta. Hurjan pienet oli ongelmat silloin...
Kun tupakan viimeiset henkäykset olin vetänyt päätin mennä tarkistamaan tuloksen. Olisinpa silloin tiennyt kuinka maailma muuttuisi vain sekunneissa.
Tunsin kuinka happi loppui huoneesta ja paine nousi rintakehään. Yhtäkkiä olin taas lähtöruudussa enkä tiennyt miten edetä.
Kyyneleet silmissä kävelin avopuolisoni luo. Katsoin parvekkeella istuvaa henkilöä ja mietin, jääköhän vierelleni vai ei... Sitten sain vihdoin kerrottua että vatsassani kasvaa pieni elämä. Meidän lapsi!
Tuo shokki ja pelko valtasi oman kehon mutta myös mieheni. Vähän ajan päästä, parin ruttaantuneen sohvatyynyn jälkeen ja monen kyyneleen jälkeen tuli paniikki. Paniikki asiasta joka nyt on meille jo päivänselvä. En silloin tiennyt mitä vanhempani ajattelisivat. Monen pettymyksen jälkeen, olisiko tämä myös sellainen? Kun pienen ajomatkan jälkeen saavuttua "kotiin" sain ulos kakistettua uutisen jäi helpotuksen tunne päälimmäiseksi. Hyvin itkuisen änkytyksen jälkeen äitini naurahti. Miksi hän nauroi? Hän kysyi naurahtaen miksi minä itkin ja että hän tukee meitä alusta loppuun asti.
Nämä sanat ovat tänäkin päivänä totta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti